Virtuaalivoimalaitos lämminvesivaraajista

Fortum julkaisi hiljattain tiedotteen, jossa se kertoi, että

”Fortum on aloittanut kokeilun, jossa rakennetaan yhdessä asiakkaiden kanssa kysyntäjoustoon perustuva uraauurtava virtuaalivoimalaitos. Fortum kokoaa noin 70 omakotitaloasiakkaan lämminvesivaraajista yhteensä yli 100 kilowatin virtuaalivoimalaitoksen. Tämän voimalaitoksen kapasiteetti tarjotaan kantaverkkoyhtiö Fingridille sähköjärjestelmän jatkuvan tehotasapainon ylläpitämiseen.”

Ideana on siis se, että useiden kotitalouksien lämminvesivaraajien tehoja kootaan yhteen niin, että tarvittaessa niistä monia voidaan pitää päällä yhtä aikaa, tai että niitä voidaan ottaa pois yhtä aikaa niin, että muodostuu yhteensä yli 100 kilowatin kapasiteetti, jota puolestaan voidaan myydä tehotasapainon ylläpitämiseen. Kyse on kokonaisuuden kannalta varsin pienestä kapasiteetista. Perinteisesti Fingridille on myyty paljon isompia kapasiteetteja kerrallaan.

Toistaiseksi kotitalouksilla on ollut mahdollisuus jonkinlaisiin taloudellisiin etuihin sähkön käytön ajoitustensa muutosten kautta sitä kautta, että esimerkiksi lämminvesivaraajien toimintaa on voitu ajoittaa sellaisille tunneille vuorokauden aikana, joina sähkön hinta on ollut sinä päivänä muita tunteja edullisempaa. Taloudelliset hyödyt ovat Elspot-markkinoilla olleet kuitenkin selvitysten mukaan varsin pienehköjä verrattuna siihen, mitä esimerkiksi säätösähkömarkkinoilla tai taajuusohjatun häiriöreservin kautta joustoreserveistä maksetaan.

Välttämättä Fortumin pilottiprojekti ei vielä ole taloudellisesti erityisen kannattava, mutta se on kuitenkin yksi kokeilu kohti suuntaa, jossa kiinteistöt – ja jopa kotitalouskiinteistöt – voivat myös toimia sähkömarkkinoilla kysynnän ja tarjonnan muita vaihteluita tasapainottavana tekijänä sen sijaan, että kysyntää ja tarjontaa painotetettaisiin lähinnä sähköntuotannon joustattamisen kautta.

 

Elinkustannusindeksi & vuokrat

Elinkustannusindeksillä pyritään seuraamaan elinkustannusten kehitystä. Kyseistä indeksiä käytetään paitsi tilastollisena indikaattorina, myös esimerkiksi vuokrien muutosperusteena osassa asuntojen vuokrasopimuksista. Nykyinen elinkustannusindeksi alkaa vuodesta 1951, jolloin sen lukemaksi on valittu 100. Indeksi on kohonnut sen jälkeen joka vuosi vuoteen 2014 asti, ja vuokrat samoin. Vuonna 2015 tapahtui kuitenkin käänne. Elinkustannusindeksin  vuosikeskiarvo nimittäin laski vuonna 2015, ensimmäistä kertaa tämän indeksin historiassa. Vuoden 2014 lukemasta 1910 indeksi laski 0,21 prosenttia lukemaan 1906.

Elinkustannusindeksi ja vuokrien kehitys vuosina 1970-2015

Asumisen kustannukset ovat merkittävä osa elinkustannuksia, ja näihin tilastoihin liittyykin jonkin verran keskinäistä riippuvuutta.Seuraavassa kuvassa on kuvattu elinkustannusten ja vuokrien kehityksestä vuoden 1970 jälkeen. Indeksin lukemaksi on vuodelle 1970 valittu kuvaan lukema 100 (eli kuvaa laadittaessa indeksin aloitusvuotena ei ole käytetty vuotta 1951, josta indeksointi Tilastokeskuksella alkaa).

Elinkustannusten ja vuokrien kehitys vuosina 1970-2015
Elinkustannusten ja vuokrien kehitys vuosina 1970-2015

Jos samaa tilastoa katsotaan kuva  logaritmiselle asteikolle vaihtaen, havaitaan, että 1990-luvun vaihteeseen asti elinkustannukset kasvoivat nopeasti. Vuokrien kehitys oli vuosina 1970-1987 maltillisempaa, mutta vuosina 1988-2015 vuokrien kasvun trendi on ollut kulmakertoimeltaan elinkustannusindeksiä jyrkempi. Toisin sanoen vuodesta 1988 lähtien vuokrat ovat kasvaneet elinkustannusindeksiä nopeammin.

Vuonna 2010 vuokraindeksi saavutti elinkustannusindeksin (on syytä muistaa, että tässä  indeksin aloitusvuotena on käytetty vuotta 1970) ja on sen jälkeen noussut jo sitä korkeammalle.Elinkustannusten ja vuokrien kehittyminen vuosina 1970-2015 logaritmisella asteikolla kuvattuna

Elinkustannusten ja vuokrien kehittyminen vuosina 1970-2015 logaritmisella asteikolla (10-kantainen) kuvattuna

Molemmat kuvat perustuvat Tilastokeskuksen elinkustannusindeksiin sekä  asuntojen vuokria koskevista tilastoista löytyviin lukuihin. Esitetyssä muodossa näitä tilastoja ei Tilastokeskuksen sivuilta sellaisenaan löydy. Kuvia luotaessa on molempien tilastojen osalta vuoden 1970 indeksiluvuksi muutettu tosiaan lukema 100, ja laskettu kehitys sen indeksilukeman pohjalta. Koska Tilastokeskus ei ole julkaissut vuokraindeksiä kuin vuoteen 2008 asti, on vuokraindeksin luvut vuosilta 2009-2015 laskettu Tilastokeskuksen julkaisemien vuokrien vuosittaisten prosentuaalisten muutostietojen pohjalta.

Mitä elinkustannusindeksin lasku tarkoittaa vuokrien kehityksen kannalta?

Vanhojen asuntojen vuokrien päivitysten kannalta elinkustannusindeksin lasku voi tarkoittaa ainakin sitä, että nyt saattaa olla merkitystä sillä, mitä vuokrasopimuksessa lukee vuokrien indeksitarkistuksista. Osassa vanhoista vuokrasopimuksista vuokra saattaa olla sellaiset ehdot, että elinkustannusindeksin laskettua myös vuokra voi alentua, kun taas osassa edes elinkustannusindeksiin sidotuista vuokrasopimuksista vuokra ei välttämättä alene edes kyseisen indeksin laskiessa.

Sijainnin ohella vuokrien suuruuteen vaikuttaa muun muassa asunnon ikä (ja kunto). Uudemmista asunnoista peritään yleensä vanhempia korkeampaa vuokraa.  Keskimääräiset vuokrat muuttuvat paitsi vanhojen asuntojen vuokrankorotuksien ja uudelleen vuokrausten kautta, myös vuokra-asuntomarkkinoille tulevien uusien vuokra-asuntojen (sekä vuokra-asuntopoistuman) myötä. Tässä käsitelty elinkustannusindeksi on käytössä osassa vuokrasopimuksista, mutta monenlaisia muitakin vuokranmuutokseen liittyviä ehtoja vuokrasopimuksissa esiintyy erilaisilla vuokranantajilla,

Asumistuet

Asumisen tuet voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: kysyntä- ja tarjontatukiin. Kysyntätukia ovat sellaiset tuet, joilla tuetaan jo olemassa olevien asuntojen kysyntää. Käytännössä tällainen tuki tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valtio tai kunta maksaa osan asunnon vuokrasta  sellaisissa tapauksissa, joissa tuenantaja haluaa mahdollistaa asukkaille kalliimmassa asunnossa asumisen kuin mihin asukkaalla ilman tukea olisi varaa. Selkeitä kysyntätukia ovat erilaiset vuokratuet. Myös omistusasuntojen ”kohtuullisiin asumismenoihin” on mahdollista saada tukea.  Eräänlaista kysyntätukea voivat ovat myös jotkut veroetuudet. Veroetuuksia liittyy Suomessa esimerkiksi työssä käyvien kakkosasuntoihin ja omistusasuntojen korkomenoihin.

Tarjontatukia ovat puolestaan esimerkiksi monenlaiset investointituet, korjausavustukset sekä tonttien luovuttamiset alle markkinahinnan. Valtio maksaa investointitukea esimerkiksi opiskelija-asuntojen rakentamiseen. Investointituki tarkoittaa sitä, että valtio maksaa osan investointikustannuksista. Tausta-ajatuksena on se, että kun investointikustannukset ovat alemmat, on mahdollista periä alempaa vuokraa. Eräänlaisia investointitukia liittyy myös esimerkiksi ARA-vuokra-asuntojen rakentamiseen, joiden antamisen taustalla on myös ollut pyrkimys siihen, että asuntojen hinnat saataisiin pidettyä alemmalla tasolla. Viime aikoina julkaistujen uutisten mukaan (ks. myös) tosin tarjontatukea saanut vuokratalotuotanto on ainakin joidenkin vuokranantajien kohdalla voinut olla vuokriltaan  varsin lähellä asuntojen markkinahintaa samoilla alueilla, annetuista tuista huolimatta. Osa veroetuuksista tukee uudis- ja korjausrakentamista, ja osa veroetuuksista voidaan tulkita siten myös investointitukina.

Kysyntätukien kehityksestä

Kysyntätukia on tosiaan monenlaisia, mutta tarkastellaan tässä kirjoituksessa kaikista kysyntätuesta tarkemmin vain Kelan maksamia asumistukia. Kela kertoo niitä koskevista tilastoista tarkemmin nettisivuillaan. Viime aikaisessa kehityksessä huomiota herättää se, kuinka yleisen asumistuen saajien määrä on kasvanut vuoden 2008 pohjatilanteesta (noin 160 000 tukea saavaa ruokakuntaa) vuoteen 2015 niin, että nyt tukea saavia ruokakuntia on jo noin 250 000. Taustalla vaikuttaa moni asia, kuten työttömyyden kasvu ja työmarkkinoiden ulkopuolella olevien suhteellisen osuuden kasvu. Samaan aikaan kun yleistä asumistukea ja eläkkeensaajien asumistukea saavie henkilöiden määrä on kasvanut, opintotuen asumislisää saavien henkilöiden määrä on pysynyt suurin piirtein ennallaan.

Kelan maksamia asumistukia 2000-2015
Kelan maksamien asumistukien saajien lukumäärät 2000-2015 (Lähde: Kela)

Jos katsotaan tilastoja siitä, miten keskimääräinen tukisumma on samaan aikaan kehittynyt, nähdään, että yleinen asumistuki on myös keskimääräiseltä summaltaan kasvanut jatkuvasti koko 2000-luvun ajan. Eläkkeensaajien asumistuen määrä henkeä kohti on kasvanut euromääräisesti suurin piirtein samaa tahtia yleisen asumistuen kanssa, mutta prosentuaalinen kasvu on ollut sen kohdalla korkeampaa alemmasta lähtötilanteesta seuraten. Opiskelijoille maksetun asumislisän keskimääräinen määrä tuensaajaa kohti on säilynyt 2000-luvulla suurinpiirtein ennallaan. Keskimääräinen maksetun opintotuen asumislisän määrä on pysytellyt hyvin lähellä opintotuen asumismäärän kulloistakin maksimimäärää, eli ne opiskelijat, jotka saavat asumislisää, saavat sitä usein tukiehtojen maksimimäärän.

Kelan maksamien asumistukien keskimääräinen summa vuosina 2000-2014 eri tukimuodoissa
Kelan maksamien asumistukien keskimääräinen summa vuosina 2000-2014 eri tukimuodoissa (vuoden 2014 rahana) (Lähde: Kela)

Opiskelijoiden määrän kehityksestä

Kelan asumistukitilastoissa yhtenä huomionarvoisena asiana voidaan voimakkaasti kasvaneiden tukimuotojen ohella pitää juuri opintotuen asumislisää saavien määrän kehitystä. Nimittäin sitä, että tukea nostavien määrä ei ole ajanjaksolla juuri alentunut. Opintotuen saamiskriteerejä on kiristetty useaan otteeseen vuodesta 2005 lähtien. Opiskelijaa kohti käytettävissä olevia opintotukikuukausia on vähennetty ja nykyään esimerkiksi yliopistojen maisterivaiheen opintotuen saamisen ehdoksi on asetettu se, että on ensin valmistunut kandidaatiksi. Näiden tekijöiden aikoinaan odotettiin johtavan siihen, että opintotukea nostavien opiskelijoiden määrä vähenee, ja että opiskelijoista osa siirtyy yleisen asumistuen saajiksi. Ehkä näin on jossain määrin tapahtunutkin, mutta opiskelijoiden asumislisätilastot näyttävät siltä, että ainakin toistaiseksi asumislisää saavien opiskelijoiden määrä on pysynyt suurinpiirtein samalla tasolla koko 2000-luvun tukikriteerien tiukennuksista huolimatta. Katsotaan vielä lopuksi tilastoja opiskelijamäärien kehityksestä.

Tutkintotavoitteisen koulutuksen opiskelijat 2004–2014 (Lähde: Tilastokeskus)
Tutkintotavoitteisen koulutuksen opiskelijat 2004–2014 (Lähde: Tilastokeskus)

Mikäli tilastointikriteerit ovat säilyneet samoina, näyttäisi siltä, että tutkintoon tähtäävässä ammattikorkeakoulu- ja yliopistokoulutuksessa  olevien määrä on pysynyt viimeiset 10 vuotta jokseenkin vakiona. Opiskelijoiden asumislisää saavista moni lienee juuri yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoita. Toisen asteen koulutuksessa olevien määrä on kasvanut, ja peruskoulussa sekä aikuisten perus- ja lisäopetuksessa olevien määrä on puolestaan alentunut suunnilleen saman verran kuin toisen asteen koulutuksessa olevien määrä on kasvanut.

Arvonlisävero & Uusi-Seelanti

Tässä kirjoituksessa tarkastelen arvonlisäverotusta. Tarkastelen erityisesti Uuden-Seelannin arvonlisäverotusjärjestelmää. Timo Rauhanen VATTista on aiemmin tänä vuonna julkaissut selvityksen ”Laaja pohja ja yksi verokanta – visio tehokkaasta arvonlisäverosta” sekä asiaa koskevan artikkelin. Niissä on tarkasteltu sitä, miten arvonlisäverotettavia kohteita lisäämällä ja nykyiset erilaiset arvonlisäverokannat yhdeksi arvonlisäverokannaksi muuttamalla voitaisiin saada aikaan uudenlainen arvonlisäverotusjärjestelmä. VATTin selvityksessä on myös pyritty esittelemään Uuden-Seelannin arvonlisäverojärjestelmää, jota selvityksessä pidetään esimerkillisenä ja tehokkaana. En tässä kirjoituksessa ensisijaisesti arvioi tuota selvitystä, vaan koitan jatkaa keskustelua aiheesta erityisesti Uuden-Seelannin arvonlisäverotusta tarkemmin tarkastellen. Aluksi kuitenkin tiivistän joitakin asioita selvityksestä johdannoksi.

Arvonlisäveron merkitys erilaisten verolähteiden joukossa

Selvityksessä todetaan, että arvonlisäverosta kertyy Suomessa noin viidennes kaikista verotuloista. Arvonlisäverokertymä on siis vain hieman pienempi kuin mitä kunnallisveroista yhteensä kertyvä verojen määrä, ja selvästi suurempi kuin valtion tulo- ja varallisuusverokertymä, jonka osuus verotuloista on noin 13 prosentin luokkaa. Vertailun vuoksi voisi vielä todeta, että kiinteistöveron osuus verotuotoista on puolentoista prosenttiyksikön luokkaa. Arvonlisävero on siis merkittävä verolähde julkiselle sektorille.

Nykyinen arvonlisäverolaki sisältää monenlaisia verokantoja ja lukuisia poikkeussääntöjä arvonlisäveron määräytymiseen. Rauhasen keskeinen väite selvityksissään on, että siitä seuraa tehokkuusongelmia, että osa tuoteryhmistä on vapautettu arvonlisäverosta ja osassa tuoteryhmistä sovelletaan alennettuja arvonlisäverokantoja. Näin voi hyvin olla. Erilaisien arvonlisäverokantojen käsittelyyn kuluu aikaa ja rahaa. Erilaisilla arvonlisäverokannoilla on kuitenkin muitakin funktioita kuin vain verojen kerryttäminen. Verokannoilla pyritään jonkin verran myös ohjaamaan kulutusta ja sen kohdistumista. Alennettu verokanta on Suomessa käytössä esimerkiksi lääkkeille, kirjoille ja liikuntapalveluille .

ALV-tehokkuusluvut ja niiden vertailu

Yksi tapa vertailla ALV-kertymiä on niiden ALV-tehokkuuslukujen vertailu, jota vertailua myös VATTin selvityksessä on harjoitettu. Tehokkuusluvut vertailevat arvonlisäverokertymää suhteessa siihen, paljonko arvonlisäveroa olisi teoreettisesti kerätty, jos maan kulutusta olisi verotettu korkeimmalla kyseisessä maassa sovellettavalla arvonlisäveroprosentilla. ALV-tehokkuusluku lasketaan tällaisella kaavalla: ALV-tehokkuusluku = (ALV-liikevaihto) / ((kulutus * ALV:n vakiokanta) – (ALV-liikevaihto)). Uudessa-Seelannissa arvonlisäverotuksen tehokkuusluku on 2010-luvulla (käyttäen vuoteen 2012 asti ulottuvaa, VATTin selvityksessä mukanaa olevaa tilastoa) ollut korkeimmillaan 112 %, Virossa 0,70, Japanissa 0,69, Ruotsissa 0,59 , Norjassa 0,57 ja Suomessa 0,56, Italiassa 0,40 ja Meksikossa 0,32. Luxemburgissa lukema on ollut vastaavana aikana ollut korkeimmillaan 113 %. Käytännössä näin laskettavaa tehokkuuslukua saa kasvatettua esimerkiksi alentamalla ylintä verokantaa.

Luxemburgin osalta VATTin selvityksessä todetaan, että maa on erikoistapaus, koska se on keskeinen rahoituspalvelujen välittäjä ja koska sen kautta on myyty verotasosyistä johtuen palveluita myös muihin maihin (Luxemburgilla on  EU:n alin ALV-vakiokanta ja sillä on erilaisia alennettuja ALV-kantoja, jotka myös ovat olleet lajeissaan EU:n alimpia). Uusi-Seelantikaan ei välttämättä ole kuitenkaan täysin vertailukelpoinen maa näissä vertailuissa. Käsittelen vertailukelpoisuuskysymystä tarkemmin seuraavassa luvussa.

Arvonlisäverokertymä eri maissa suhteessa maassa tuotettuun lisäarvoon (BKT)

Uuden-Seelannin arvonlisäverojärjestelmää on  usein pidetty esimerkkinä tehokkaasta arvonlisäverojärjestelmästä, ja moni maa on kehittänyt myös omia arvonlisäverotusjärjestelmiään siitä oppia ottaen. Sellaisenaan tuota verotusjärjestelmää ei ole kuitenkaan kopioitu muualle, vaan mallia on otettu valikoiduin osin. Alla olevassa kuvassa on kuvattu punaisella värillä arvonlisäveron vakiokantoja vuonna 2011 ja sinisellä värillä arvonlisäveron kertymää suhteessa bruttokansantuotteeseen. Uusi-Seelanti oli tuolloin verokertymätilaston kärjessä, vaikka sen korkein ALV-prosentti oli alempi kuin suurimmassa osassa vertailumaista. Toinen ALV-tehokkuuslukutilastoissa korkea maa Luxemburg sen sijaan löytyy tämän arvonlisäverokertymävertailun häntäpäästä Italian ja Hollannin välistä. Muita ALV-tehokkuuslukutilastossa korkealla olleita maita olivat muun muassa Viro ja Japani. Näistä Viro on ALV-kertymätilaston kärkimaita Suomen jälkeen ja Japani on tämän arvonlisäverotusta harjoittavien maiden verokertymätilaston viimeisellä sijalla.

OECD:n arvonlisäverotilasto vuodelta 2011

Tässä yhteydessä on syytä kuitenkin tuoda esiin, että Uusi-Seelanti laskee ALV-kertymän eri tavoin kuin lähes kaikki muut maat. Se laskee nimittäin muista maista poiketen arvonlisäveron tuottoihin mukaan myös valtion itse itselleen ”maksaman” arvonlisäveron . Maan hallinnon oman arvion mukaan ALV-kertymän määrä olisi 10 prosentin sijaan alle 8,5 prosenttia bruttokansantuotteesta, ja sija verokertymätilastossa vertailtujen 34 maan joukossa noin kahdeksas (eli Portugalista seuraava), jos ALV-kertymän laskenta tehtäisiin maassa valtion maksaman tavaroiden ja palveluiden kulutuksen osalta vastaavasti kuin muissa maissa tehdään.

Uuden-Seelannin monesta muusta maasta poikkeava tapa laskea ALV-kertymiä taitaa tehdä myös ALV-tehokkuusluvuista korkeampia kuin ne olisivat vertailukelpoisella laskentatavalla. Pohdittaessa Uuden-Seelannin mallin käyttöönoton mahdollisia vaikutuksia muualla on syytä huomioida myös se, että Uusi-Seelanti on saarivaltio keskellä valtamerta, minkä takia sen verokilpailutilanne naapurimaiden kanssa on erilainen kuin monella muulla sellaisella maalla, joilla rajanaapurit ovat vieressä, ja joiden kohdalla hankintoja voidaan helpommin suunnata sinne, missä se on verotuksellisestikin edullista. Uuden-Seelannin keskeisiä vientituotteita ovat niin elintarviketuotteet ja polttoaineet kuin turismikin. Viennin osuus Uudessa-Seelannissa on nykyisin noin 30 % bruttokansantuoteesta. Suomessa viennin osuus bruttokansantuotteesta on tätäkin korkeampi: viennin osuus Suomen bruttokansantuotteesta on nykyisin noin 38 prosentin luokkaa. Vienti ja siihen liittyvät toiminnot on suurelta osin vapautettu arvonlisäverotuksesta.

Vakiokantaa (15 %) alempaa arvonlisäverotusta on Uudessa-Seelannissakin

Vaikka Uudessa-Seelannissa arvonlisäverotusta kohdistetaan moneen sellaiseenkin toimintaan, joka ei Suomessa ole arvonlisäverotuksen piirissä (esim. koulutus), ei Uudessa-Seelannissakaan käytännössä sovelleta samaa ALV-kantaa ihan kaikkeen toimintaan. Maassa on käytännössä käytössä myös noin 9 prosentin alennettu ALV-kanta, jota sovelletaan hotelli- ja motellimajoitustoimintaan enintään 4 viikon vierailuilla, ja osa tuotteista ja palveluista on myös Uudessa-Seelannissa vapautettu arvonlisäverotuksesta. ALV-vapautukset liittyvät etenkin vientitoimintaan (mukaan lukien turismi), ja vientitoiminta on tosiaan maassa suhteellisen laajaa.

Arvonlisäverottomia ovat Uudessa-Seelannissa nykyisin:

  • tax-free  -ostokset kansainvälisille matkustajille
  • verkkokauppa  Uuden-Seelannin ulkopuolelle myytäessä
  • vientitavarat ja -alukset (mukaan lukien myös mm. lentokoneissa myytävät tuotteet tai vaikkapa sellaiset alukset, jotka pystyvät omalla voimallaan matkaamaan pois Uudesta-Seelannista)
  • monet vientiin liittyvät palvelut (esim. yhdyskuntasuunnitteluun ja rakennusten suunnitteluun liittyvät palvelut,  vakuutuspalvelut Uuden-Seelannin ulkopuolella tapahtuvien riskien osalta, Uuden-Seelannin ulkopuolella asuville tarjottavat palvelut (kunhan vastaanottaja on myyntihetkellä Uuden-Seelannin ulkopuolella), vientituotteisiin tai vientipalveluihin suoraan liittyvät palvelut, tekijänoikeudet, patentit yms. Uuden-Seelannin ulkopuolella sovellettavalta osin)
  • monet finanssisektorin palvelut
  • Uuden-Seelannin ulkopuolella sijaitsevat tuotteet, joita ei olla tuomassa Uuteen-Seelantiin
  • kotitalouksien harjoittama kuljetustoiminta
  • sellaiset tuontipalvelut, jotka fyysisesti toteutetaan Uuden-Seelannin ulkopuolella
  • jalometallikauppa, kun jalometalleja ostetaan sijoitustarkoituksessa
  • kilpailunrajoituksista maksettavat korvaukset
  • toiminnassa olevan yrityksen myynti
  • vientituotteiden valmistukseen käytettävien välineiden myynti
  • viennin mahdollistamiseksi tarvittavat tavarat ja palvelut (esim. huolto- ja korjaustoiminta)
  • vientiin liittyvä kuljetustoiminta Uudessa-Seelannissa
  • kaikki Uudesta-Seelannista tuleva tai sieltä lähtevä matkustajaliikenne sekä ihmisten lennättäminen Uudessa-Seelannissa
  • maakaupat tietyiltä osin (jos maata ja sillä mahdollisesti sijaitsevia rakennuksia aiotaan hyödyntää verotettavassa toiminnassa, eikä kyse ole omistajan omaan asuinkäyttöön tarkoitetusta paikasta)

Lisäksi arvonlisäverotonta on

  • vähäinen tuonti (silloin kun arvonlisäverojen määrä ei ylittäisi 60 Uuden-Seelannin dollaria (vastaa noin 38 euroa), tuonti on verovapaata, mikä on kannustanut uusiseelantilaisia tekemään pienet verkkokauppatilauksensa ulkomailta ja mitoittamaan verkkokauppatilauksiaan niin, että verotusraja ei ylity)

Lisäksi Uudessa-Seelannissakin liikevaihdoltaan pienet yritykset saavat mahdollisesti maksamansa arvonlisäverot takaisin tai sitten ne saavat myydä tuotteitaan arvonlisäveroitta, voiden mahdollisesti siitä huolimatta tehdä ALV-vähennykset menojensa osalta. Tämä viimeinen huomio on epävarma ja perustuu havaintoon, että Uuden-Seelannin verokertymätilastojen mukaan pienten (alle 40 000 Uuden-Seelannin dollarin liikevaihdon) yritysten maksama ALV-kertymä ei ole vain nollassa, vaan esimerkiksi vuonna 2014 verokertymä on alle 40 000 dollarin liikevaihdon yrityksillä ollut yhteensä jopa lähes puoli miljardia Uuden-Seelannin dollaria nollan alapuolella.

Lopuksi arvonlisäverotuksesta ja Suomesta

Valtion verokertymää voisi helposti kasvattaa tekemällä vaikkapa koulutuspalvelut tai julkinen terveydenhoito arvonlisäverovelvollisiksi. Sellainen toimenpide voisi tarkoittaa herkästi käytännössä tulonsiirtoa kunnilta valtiolle, sekä lisääntyvää pääomien sitoutumistarvetta myös valtion sisäisiin arvonlisäverosiirtoihin (jossain määrin se tarkoittaisi kaiketi myös tulonsiirtoa Euroopan Unionille, sillä Suomen EU-jäsenmaksu määräytyy muun muassa bruttokansantuotteen suuruuden ja arvonlisäverokertymän perusteella). Kunnat ja valtio maksavat suoraan tai välillisesti Suomessa huomattavan osan esimerkiksi juuri koulutusmenoista.

Suomi vaikuttaisi olevan nykyisin yksi eniten arvonlisäveroa suhteessa bruttokansantuotteeseen keräävistä maista. Suomea enemmän arvonlisäveroa keräsivät vuonna 2012 vain Tanska, Unkari ja Ruotsi. Vuoden 2012 jälkeen arvonlisäverotusta on Suomessa lisätty ja yleinen arvonlisäverokanta on nostettu 23 prosentista 24 prosenttiin, ruoan arvonlisävero on nostettu 13 prosentista 14 prosenttiin ja lääkkeiden sekä kulttuuripalveluiden arvonlisävero on kohonnut 9 prosentista 10 prosenttiin. Arvonlisävero tuotti vuonna 2012 yhteensä 17,6 miljardia euroa,  kun taas vuonna 2014 se tuotti jo 18,9 miljardia euroa (mikä tarkoittaa noin 7 prosentin kasvua arvonlisäverokertymässä). Samaan aikaan bruttokansantuote on noussut käyvin hinnoin laskettuna noin 2,7 prosenttia (vuonna 2014 se oli Tilastokeskuksen mukaan noin 205 miljardia euroa). Arvonlisäverokertymän osuus Suomen bruttokansantuotteesta on noussut vuonna 2014 siis korkeammalle tasolle kuin millä tasolla se oli vuonna 2012.

Vuoden 2016 alusta arvonlisäverotus on kuitenkin pienyritysten osalta  hieman kevenemässä, kun arvonlisäverotuksen liikevaihtoraja nostetaan 8500 eurosta 10  000 euroon ja alarajahuojennuksen raja nousee samalla 22 500 eurosta 30 000 euroon. Asiasta tehdyssä hallituksen esityksessä tuon arvonlisäverotusta koskevan muutoksen veikattiin alentavan verokertymää 41 miljoonalla eurolla. Hallituksen esityksen mukaan jatkossa noin 126 000 suomalaisen yrityksen arvioidaan olevan  ALV-huojennuksen piirissä.  Suomen yrittäjien mukaan Suomessa on vuonna 2013 ollut noin 283 000 yritystä (ilman maa-, metsä- ja kalatalouden yrityksiä), eli määrällisesti varsin iso osa yrityksistä on niin vähäistä liikevaihtoa tekeviä, että ne ovat ALV-huojennusten piirissä. Suomessa ALV-vähennyksiä voivat tehdä vain ne yritykset, jotka ovat arvonlisäverovelvollisia itsekin, ja arvonlisäveron alarajahuojennus  tehdään Suomessa perittyjen arvonlisäverojen lisäksi myös ALV-vähennyksiin.

Viime päivinä medioissa on puolestaan taas nostettu esiin kysymystä, tulisiko yleistä ALV-kantaa Suomessa korottaa 25 prosenttiin. Tähän keskusteluun liittyen haluaisin tuoda vielä esiin yhden sellaisen näkökulman, joka keskustelusta on toistaiseksi aika lailla puuttunut. Monissa puheenvuoroissa on väitetty arvonlisäverotuksen koskevan vain toimintaa Suomessa, ja ainakin epäsuorasti esitetty, ettei Suomen arvonlisäverotus koskisi vientiyrityksiä. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Nykyinen EU-arvonlisäverotusmaailma on melkoinen poikkeuksia täynnä oleva sääntö- ja ohjeviidakko, minkä takia sen kokonaisuuden hahmottaminen on hankalaa.

Vain silloin, jos vuosittainen vienti johonkin EU-maahan  ylittää maakohtaisen vuosimyyntirajan, arvonlisäverotus täytyy tehdä vastaanottajamaahan arvonlisäverovelvolliseksi rekisteröityen. Arvonlisäverotuksen nykyiset maakohtaiset vuosimyyntirajat ovat EU:ssa vientimaasta riippuen 35 000 tai 100 000 euroa. Pienyritysten vientitoiminta, ja monien suurempienkin yritysten vientitoiminta alle 35 000 tai 100 000 euron vuosiliikevaihdon EU-maihin, tapahtuu usein nimenomaan lähtömaan arvonlisäverotusta soveltaen. Siten Suomen arvonlisäverotusratkaisut koskevat myös monia vientiyrityksiä, ja niistä etenkin pieniä ja keskisuuria vientiyrityksiä.

Kosteusvaurio asunto-osakeyhtiön kylpyhuoneessa, KKO:2015:87

Korkein oikeus on tänään 24.11.2015 julkaissut ennakkopäätöksen KKO:2015:87, jossa tuomioistuin ottaa kantaa kosteusvaurion korjausasiaan asunto-osakeyhtiössä. Tapauksessa on kyse 1950-luvulla rakennetun talon kylpyhuoneesta, jossa oli alun perin ollut ammeet. Peseytymisestä aiheutunut kosteusrasitus oli tilassa suunniteltu tapahtumaan lähinnä kylpyammeessa ja olettavasti myös käsienpesualtaassa. Asunnosta oli edellisen omistajan aikana 1980- tai 1990-luvulla poistettu amme ja tehty sen tilalle suihkutila. Tässä yhteydessä tila kaakeloitiin, mutta vedeneristyksiä ei kehitetty vastaamaan suihkukäyttöä. Muutokseen ei ollut asunto-osakeyhtiön lupaa. Tilan lattiaa ei ollut 1950-luvulla kosteuseristetty kestämään sellaista käyttöä, joka perustuu suihkuttamiseen muuallekin kuin altaisiin. Vedeneristysrakenteina tilan lattiassa oli nykyajan rakenteista poiketen holvilaatan päällä oleva bitumisivelty huopa, jonka päällä oli noin 10 senttimetrin pintalaatta. Seinissä ei ilmeisesti ollut vedeneristystä.

Kysymyksenä oikeudessa oli se, että kumpi vastaa korjaustoimenpiteiden kustannuksista: nykyinen osakas vai taloyhtiö. Asunto-osakeyhtiön osakkeenomistaja A, joka kyseisen huoneiston omisti, katsoi, että korjausvastuu on taloyhtiöllä. Perusteluna A esitti muun muassa tietoja kosteusmittauksista – ja kartoituksista, joissa oli esitetty havaintoja kosteusvauriosta ja hajuhaitoista. Taloyhtiö puolestaan esitti, että kosteutta olisi vain niin sanotussa pintalaatassa, ja esitti, että asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n mukaan eriste ja sen takana oleva rakenne kuuluvat taloyhtiön vastuuseen, kun taas pintalaatta on osakkeenomistajan vastuulla. Taloyhtiö totesi, että taloyhtiön rakenteet oli suunniteltu pohjautuen oletukseen siitä, että peseytyminen tapahtuu istuma-altaassa. Taloyhtiö esitti kantanaan, että kosteusvauriota ei olisi syntynyt, jos ammetta ei olisi poistettu. Taloyhtiö myös totesi, ettei kyseiseen muutokseen ollut edeltävän omistajan aikana haettu taloyhtiön lupaa, ja se esitti myös A:n olevan vastuussa vahingosta myös sillä perusteella, että kylpyhuoneen käyttöä oli jatkettu kosteushavainnon jälkeen. Taloyhtiö vaati siis kanteen hylkäämistä, ja esitti, etteivät kyseisen vaurion korjauskustannukset kuulu taloyhtiön maksettaviksi.

Käräjäoikeuskäsittely

Käräjäoikeus antoi asiasta ensimmäisenä ratkaisun vuonna 2013. Käräjäoikeus katsoi, että koska A oli rakennusasioissa maallikko, hänen ei voitu edellyttää tietävän, että kylpyhuoneen kaakeleiden takana ei ollut suihkukäyttöä kestävää vedeneristystä. Osakkaan vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksenä asunto-osakeyhtiön suuntaan on se, että vahinko on aiheutettu tahallaan tai huolimattomalla toiminnalla.  Käräjäoikeus totesi, että A:sta ei tullut vahingonkorvausvastuullista sillä perusteella, että kylpyhuoneen käyttöä oli jatkettu havaitun kosteusvaurion jälkeen. Käräjäoikeus totesi, että A:n ei maallikkona voitu olettaa tietävän käytön jatkamisesta voivan seurata (lisä)vahinkoa, ja taloyhtiökään ei ollut rajoittanut tuolloin kylpyhuoneen käyttöä, vaikka oli saanut tiedon kosteusvauriosta. Niistä vahingoista, jotka oli aiheutunut aiemman omistajan teettämän kylpyhuonemuutosten mahdollisesta huolimattomasta toteuttamisesta, korvausvastuulliseksi todettiin aiempi omistaja, ja käräjäoikeus totesi, ettei vahingonkorvausvastuu seuraa osakekauppojen myötä seuraavalle omistajalle. Oikeudessa ollut riita koski A:n ja taloyhtiön välisiä asioita, ja sen osalta käräjäoikeus totesi vastuun jakautuvan normaalien kunnossapitovastuusäännösten mukaisesti. Käräjäoikeus katsoi, että korjaus oli tarpeellinen yhtiön rakenteiden lisävaurioiden välttämiseksi ja että sen tekemättä jättämisestä olisi seurannut A:lle vähäistä suurempaa haittaa. Käräjäoikeus velvoitti taloyhtiön maksamaan vahingonkorvauksena kylpyhuoneen korjauskustannuksina A:n vaatiman 7689,40 euroa korkoineen.

Hovioikeuskäsittely

Taloyhtiö valitti asiasta hovioikeuteen, joka katsoi näytetyksi, että kosteusvaurion syynä oli kylpyammeen poistamisesta aiheutunut lisääntynyt kosteusrasitus. Hovioikeus myös katsoi näytetyksi, että kosteusvaurio olisi rajoittunut kosteuseristeenä toimineen bitumihuovan yläpuoliseen pintalaattaan ja seinien alaosiin, ja että lähtökohtaisesti korjausvastuu on tällaisten rakenteiden kohdalla taloyhtiöllä. Vastuukysymyksessä hovioikeus oli kuitenkin lopulta olennaisesti eri linjalla kuin käräjäoikeus. Hovioikeuden enemmistö (äänin 2-1) nimittäin katsoi, että korjausvastuu ei tässä tapauksessa ole taloyhtiöllä, koska vaurion katsottiin seuranneen muun kuin asunto-osakeyhtiön toimesta tai hyväksymänä tehdystä muutostyöstä. Hovioikeuden enemmistö rakensi oman ratkaisunsa perusteluja korkeimman oikeuden aiempaan asunto-osakeyhtiön kosteusvaurioasiaan liittyvään ennakkopäätökseen KKO 2009:60 viitaten. Siinä korkein oikeus oli todennut seuraavaa:

Arvioidessaan asunto-osakeyhtiön väitettyä vastuuta lämminvaraston kunnosta Korkein oikeus katsoo, ettei kantaja ole näyttänyt kosteusvaurioiden johtuneen asunto-osakeyhtiön vastuulla olevasta seikasta. Kosteusvauriot ovat mitä todennäköisimmin aiheutuneet väärästä pinnoitteesta, joka on lisätty rakenteisiin jonkun muun kuin asunto-osakeyhtiön toimesta sen jälkeen, kun tila on luovutettu osakkeenomistajan hallintaan.

Yksi hovioikeuden jäsen oli kuitenkin eri mieltä, ja katsoi, ettei se, että vaurio on seurannut muutostyöstä, tee uudesta osakkaasta A vastuulliseksi vaurion korjaamisesta. Hän totesi, että A:n ei voitu olettaa tietävän, että kylpyhuoneen suihkutilasta puuttuu asianmukainen vesieristys, ja että vesieristys on jäänyt edeltäjäosakkaan muutostyössä puutteelliseksi. Hän katsoi siis, että taloyhtiön tulee maksaa korjauslasku.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Korkein oikeus rakensi ratkaisunsa seuraavanlaisen kysymyksenasettelun pohjalta:

”- – onko yhtiö vastuussa kylpyhuoneen kosteusvaurioiden korjauskustannuksista kunnossapitovastuunsa perusteella. Jos vastaus tähän kysymykseen on myöntävä, kysymys on toiseksi siitä, miten yhtiön kunnossapitovastuuseen vaikuttaa se, että kylpyhuoneen kosteusvaurio on aiheutunut edellisen osakkeenomistajan aikana tehdyistä muutostöistä, joita ei ollut toteutettu yhtiön luvalla eikä valvonnassa. Mikäli yhtiön katsotaan olevan kunnossapitovastuussa kylpyhuoneen vaurioituneista rakenteista, tulee asiassa vielä arvioitavaksi kysymys siitä, onko A:lla ollut oikeus teettää korjaus yhtiön kustannuksella, vaikka hän ei ollut tehnyt yhtiölle asiasta kirjallista huomautusta.”

Tarkastelen seuraavaksi sitä, miten KKO käsitteli kahta ensimmäistä kysymystä. Kysymyksen siitä, onko taloyhtiö vastuussa korjauskustannuksista kyseisenlaisten rakenteiden osalta, se ratkaisi yksinkertaisesti todeten, että:

”Yhtiön kylpyhuoneet on rakennettu 1950-luvulla, ja niiden rakenne ei ole kosteita tiloja koskevien nykyisten rakennusmääräysten mukainen. Vedeneriste ei ole ollut tässäkään tapauksessa välittömästi pintamateriaalin alla, vaan vedeneristeen päällä on ollut vielä kymmenen senttimetrin paksuinen pintalaatta. Korkein oikeus katsoo, että näin toteutetussa lattiarakenteessa pintalaatta ei ole tasoitteeseen tai pintamateriaaliin rinnastuva lattian sisäosa vaan osa yhtiön vastuulle kuuluvaa lattian rakennetta. Siten sen kunnossapito on lähtökohtaisesti yhtiön vastuulla.”

Tuota nyt virallistettua linjausta sovellettaneen jatkossa vastuurajoja määritettäessä.

Taloyhtiöiden tulevien korvausasioiden käsittelyn osalta ratkaisun mielenkiintoisin osio lienee kuitenkin toinen kysymys, eli se, että vaikuttavatko tehdyt muutostyöt jotenkin yhtiön vastuuseen. Korkein oikeus totesi riidattomaksi, että kosteusvaurion syynä on ollut kylpyammeen poistamisesta kylpyhuoneen rakenteille seurannut lisääntynyt kosteusrasitus. Myös sitä korkein oikeus piti esitetyn selvityksen pohjalta selvänä, että aiemman osakkaan teettämä muutostyö on toteutettu vedeneristyksen osalta virheellisesti ja että muutoksesta informoiminenkin on ilmeisesti laiminlyöty, vaikka osakkaiden olisi tuolloinkin voimassa olleen lain mukaan tullut ilmoittaa taloyhtiölle talon rakenteisiin ja eristeisiin vaikuttavista muutostöistä. Korkein oikeus totesi, että lähtökohtaisesti on niin, että yhtiö vastaa sellaisista osakkeenomistajien muutostöistä, jotka yhtiö on hyväksynyt vastattavakseen tai joissa muutostyö rinnastuu yhtiön toteuttamaan tai vastuulleen hyväksymään toimenpiteeseen ja joissa yhtiö on voinut valvoa tehtyä työtä. Mutta varsinainen ratkaisu kysymykseen siitä, vaikuttavatko tehdyt muutostyöt jotenkin yhtiön vastuuseen, kuului seuraavasti:

”Kylpyhuoneen rakenteille ja eristeille riskialttiissa käyttötavan muutoksessa ei kuitenkaan ole kysymys asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n 3 momentissa tarkoitetusta osakkeenomistajan muutostyöstä. Osakkeenomistaja ei vastaa lainkohdassa tarkoitetun kunnossapitovastuunsa perusteella sellaisesta tilan käyttötavan muutoksesta, jossa ei muuteta rakenteita, eristeitä tai perusjärjestelmiä. Tähän kunnossapitovastuuta koskevaan arviointiin ei vaikuta se, onko muutostyö aikoinaan tehty yhtiön luvalla ja valvonnassa vai ei.

Korkein oikeus toteaa, että osakkeenomistaja saattaa olla vastuussa sellaisista teettämiensä tai tekemiensä muutostöiden aiheuttamista, myös talon rakenteisiin kohdistuneista vaurioista, jotka ovat johtuneet osakkeenomistajan viaksi luettavasta huolimattomuudesta. Vastuu voi tällöin toteutua vahingonkorvausvastuuta koskevien periaatteiden mukaan. Korkeimmassa oikeudessa ei kuitenkaan ole kysymys A:n vahingonkorvausvastuusta.” (korostukset lisätty)

Katsotaan vielä, mitä asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2:n 3 momentissa sanotaan muutostöistä (siteeraan sitaatin mukaan myös 1 ja 2 momentin). Siellä todetaan:

”Yhtiö vastaa kunnossapidosta siltä osin kuin se ei kuulu osakkeenomistajalle.

Yhtiön on pidettävä kunnossa osakehuoneistojen rakenteet ja eristeet. Yhtiö on lisäksi velvollinen pitämään kunnossa lämmitys-, sähkö-, tiedonsiirto-, kaasu-, vesi-, viemäri-, ilmanvaihto- ja muut sen kaltaiset perusjärjestelmät. Yhtiö ei kuitenkaan vastaa osakehuoneistoissa olevista altaista. Yhtiön on korjattava ne osakehuoneistojen sisäosat, jotka vahingoittuvat rakenteen tai yhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvan rakennuksen muun osan vian tai sen korjaamisen vuoksi.

Edellä 2 momentissa tarkoitettu vastuu koskee sellaisia rakenteita, eristeitä ja perusjärjestelmiä, jotka yhtiö on toteuttanut tai hyväksynyt vastuulleen, ja huoneistojen sisäosien korjaamista ajankohdan perustasoon yhtiössä. Yhtiö vastaa myös sellaisesta osakkeenomistajan tekemästä tai teettämästä asennuksesta, joka rinnastuu yhtiön toteuttamaan tai vastuulleen hyväksymään toimenpiteeseen ja jonka toteuttamista yhtiö on voinut valvoa siten kuin tässä laissa säädetään.”

Korkein oikeus siis katsoi, että kylpyaltaan poistossa on ollut kyse ”käyttötavan muutoksesta”, jossa ei korkeimman oikeuden mukaan ole kyse yllä siteeratussa momentissa tarkoitetusta osakkeenomistajan tekemästä tai teettämästä asennuksesta. Tästä tulkinnasta seuraten silläkään ei ole merkitystä kunnossapitovastuukysymysten kannalta, onko taloyhtiö aikoinaan hyväksynyt muutoksen vastuulleen vai ei tai ollut edes muutoksesta tietoinen, vaan kunnossapitovastuu on taloyhtiöllä joka tapauksessa.

Taloyhtiön tulkittiin siis olevan kunnossapitovastuun kautta vastuussa korjaustöistä. Sen lisäksi korkein oikeus totesi, että muutostyöt aikoinaan tehnyt/teettänyt osakkeenomistaja saattaa olla puolestaan vahingonkorvausvastuussa tekemisistään. Koska korjausvastuun nähtiin olevan asiassa taloyhtiöllä, siinä asiassa ei ole kyse kuitenkaan A:n ja taloyhtiön välisestä asiasta, joiden välillä oikeutta käytiin, vaan aiemman osakkeenomistajan ja taloyhtiön välisestä vahingonkorvauskysymyksestä. Ratkaisu tarkoittaa siis sitä, että taloyhtiön pitää maksaa korjauskustannukset A:lle, ja taloyhtiö voi puolestaan koittaa vaatia vahingonkorvauksia aiemmalta osakkeenomistajalta, mikäli se on vielä käytännössä mahdollista.

Loppukommentti

Korkeimman oikeuden ratkaisua voidaan verrata  Turun hovioikeuden vuonna 12.10.2005 antamaan tuomioon, jossa ratkottiin monelta osin saman tyyppistä tilannetta. Siinäkin oikeustapauksessa oli kyse 1950-luvulla rakennetun talon huoneistosta, jossa oli alunperin ollut kylpyamme, joka sittemmin oli vaihdettu suihkuksi ilman, että vesieristyksiä oli siinä yhteydessä lisätty. Siinäkään tapauksessa nykyiset omistajat eivät oleet tehneet tai teettäneet rakenteellisia muutostöitä kylpyhuoneeseen, vaan muutosten tekijänä tai teettäjänä pidettiin jotain tuntemattomaksi jäänyttä aiempaa omistajaa.  Hovioikeus päätyi silloin siihen, että taloyhtiön nykyisten osakkaiden ei voida olettaa tienneen, että pesuhuoneesta puuttuvat tarpeelliset kosteuseristykset, ja hovioikeus vapautti osakkaat vastuusta korjauskustannusten suhteen, ja lasku korjauskustannuksista jäi taloyhtiön maksettavaksi. Korkein oikeus ei silloin myöntänyt asiaan valituslupaa, ja hovioikeuden päätös jäi lainvoimaiseksi.

Tuoreen korkeimman oikeuden ratkaisun myötä taloyhtiöt varmaan ottavat entistä herkemmin vastuulleen niitä kylpyhuoneiden kosteusvauriokorjausten kustannuksia, jotka ovat aiheutuneet ainakin osin heikkotasoisten rakenteellisten vedenerityksten takia. Aika näyttää, mitä merkitystä sillä korkeimman oikeuden linjauksella on, joka koskee sitä, että altaan poistossa on kyse ”käyttötavan muutoksesta”. Voimassa olevan asunto-osakeyhtiölain mukaan niin keittiön, kodinhoitohuoneen, WC-, kylpyhuoneiden kuin saunatilojenkin pesualtaat, kylpyammeet, suihkualtaat sekä muun muassa uima-altaat ovat taloyhtiöissä osakkaan, eivätkä taloyhtiön kunnossapitovastuulla. Korkeimman oikeuden ratkaisu saattaa toimia ennakkopäätöksenä kunnossapitovastuun siirtymisestä taloyhtiölle myös muissa altaiden poistotilanteissa, joissa alun perin taloyhtiöön asennettuja altaita poistetaan tavalla, jossa ei muuteta rakenteita, eristeitä tai perusjärjestelmiä, sekä muissakin sellaisissa muutostyötilanteissa, joissa edellä mainittuja asioita ei samalla muuteta. Vaikka vahingonkorvausvastuu säilyy vahinkojen aiheuttajalla, ja taloyhtiö voi sitä kautta periä mahdollisesti ainakin osan korjauskustannuksista, korvauskustannusten periminen vahingon aiheuttajalta ei välttämättä ole ihan yksinkertaista eikä halpaakaan, varsinkaan jos asunto-osake on vaihtanut omistajaa vuosien varrella useampia kertoja. Käytännössä taloyhtiöt ottanevatkin ratkaisun jälkeen osakkaiden tekemistä muutostöistä aiheutuneiden kosteusvahinkojen korjauskuluja herkemmin kannettavakseen

Maalämpökaivoja ilman vesitalouslupaa, KHO:2015:150

Korkein hallinto-oikeus antoi lokakuussa vuosikirjapäätöksen, jossa asia liittyi maalämpökaivojen rakentamiseen. Taloyhtiö oli rakennuttanut maalämpökaivoja pohjavesialueella. Taloyhtiö oli hakenut rakennusvalvonnasta toimenpidelupaa maalämpökaivon rakentamiseksi. Urakoitsijan edustaja kertoi saaneensa rakennusvalvontatoimistosta suullisen luvan töiden aloittamiseen.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan toimenpidelupamenettely ja vesitalouslupa ovat erilliset lupamenettelyt. Vesitalouslupaa ei ennen kaivojen rakentamisen aloittamista ollut haettu. Vesitalousluvan tarpeesta ei ollut ilmeisesti mainittu toimenpidelupaa haettaessakaan.

Tapauksesta erityisen ongelmallisen teki se, että vesitalouslupaa hankkeelle ei olisi myönnetty, jos sitä olisi ennen maalämpökaivojen rakentamista haettu. Kiinteistö sijaitsi kunnan nykyisen pohjavedenottamon suoja-alueen ulkopuolella. Maalämpökaivojen rakentamispaikan välittömässä läheisyydessä oli pilaantunutta maa-ainesta, minkä pelättiin voivan kaivojen rakentamisen ja käytön kautta voivan levitä muualle pohjaveteen.

Taloyhtiö haki vesitalouslupaa sen jälkeen, kun neljästätoista suunnitellusta maalämpökaivoista oli jo kaksitoista porattu. Aluehallintoviranomainen hylkäsi siinä kohtaa hakemuksen. Eikä vain hylännyt hakemusta, vaan velvoitti taloyhtiön myös purkamaan maalämpöjärjestelmät sekä ennallistamaan paikan. KHO referoi aluehallintoviranomaisen tätä asiaa koskevaa linjausta näin:

Hankkeesta vastaava tulee velvoittaa poistamaan alueelta lämmönsiirtoputkistot sekä pohjavesiasiantuntijan laatiman suunnitelman mukaisesti täyttämään lämpökaivoja ennallistamaan maakerrokset, poistamaan maaputket, tekemään havaintopisteverkosto ja seuraamaan tehtyjen toimenpiteiden vaikutuksia alueen pohjaveteen eri pohjavesikerroksissa.

Taloyhtiö valitti aluehallintoviranomaisen päätöksestä hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen ja piti aluehallintoviranomaisen ratkaisun voimassa. Taloyhtiö valitti sen jälkeen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka käsitteli asian lopullisesti. Ratkaisuna oli se, että hallinto-oikeuden päätös pysyi voimassa.  Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksessä  hallinto-oikeuden ratkaisua on referoitu näin:

hallinto-oikeus katsoo, että lämpökaivojen rakentaminen ja käyttäminen Nummelanharjun I luokan pohjavesialueella voi heikentää pohjaveden laatua. Toiminnasta voi aiheutua myös ympäristönsuojelulain 8 §:n tarkoittamaa pohjaveden pilaantumista. Näin ollen yleiseltä kannalta arvioituna hankkeesta yleisille tai yksityisille eduille saatava hyöty ei ole huomattava verrattuna siitä yleiselle tai yksityisille eduille koituviin menetyksiin. Koska vesilain 3 luvun 4 §:n 1 momentin 2 kohdan mukainen edellytys vesitalousluvan myöntämiselle ei siten täyty, aluehallintoviraston on tullut hylätä hakemus.

Asia ratkaistiin siis vertaamalla yleistä ja yksityistä etua. Maalämpökaivojen ympäristöhaitat nähtiin yleiselle edulle nähtiin liian suuriksi yksityisen edun (taloyhtiön) hyötyihin nähden.

Oikeustapauksen opetus on se, että maalämpöhankkeissa kannattaa pitää huoli siitä, että vesitalousluvat ovat etukäteen haettuina ja kunnossa, mikäli niitä kohteessa tarvitaan.

ASP-lakiesityksen aikalisä

Lakiesitys ASP-säästämisen avaamisesta 15-vuotiaille on vedetty takaisin, kuten esimerkiksi YLE on kertonut. Tarkoitus on ilmeisesti, että asiasta tulee toisenlainen esitys vuoden 2016 puolella. YLE:n uutisessa 27.10.2015 asiasta todettiin:

Esitys on koettu ongelmalliseksi, sillä muutos ei hyödyttäisi 15-vuotiaita nuoria. Ympäristöministeriön lakiesityksen mukaan nuoren tulisi kerryttää säästöä omilla tuloillaan, ja näin esimerkiksi sukulaisten rippilahjarahoja ei voisi tallettaa tilille.

Tämä puolestaan vähentäisi nuorten korkotuloja, joka riippuu tilille talletetun summan suuruudesta. Yksi ASP-tilin eduista on se, että säästöille tarjotaan 2–4 prosentin lisäkorkoa aloitusvuodelta ja sitä seuraavalta viideltä vuodelta.

Näin 15-vuotiaana avattu tili olisi vain todella harvan nuoren kohdalla tuottoisa ratkaisu. Tilanne on toinen jo työelämässä mukana olevilla, joiden tulot ovat säännöllisiä.

Lakiesityksen julkaisemisen jälkeen 11.9.2015 kirjoittamassani blogikirjoituksessa taisin nostaa esiin aika lailla samoja asioita. Kirjoitin silloin muun muassa näin:

Nykyisen lakiluonnoksen perusteluosasta on jäänyt kertomatta yksi hyvin olennainen asia. Vaikka ASP-talletuksia voi tehdä joustavasti, ja kannustamaan useamman vuoden säästämistä, ASP-laissa on myös takarajakannustin, joka kannustaa siihen, että ASP-säästämistä ei kannata aloittaa selvästi yli viittä vuotta asunnonostoa ennen. Saman säännön johdosta talletuserien ASP-tilille kannattaa olla niin suuret, että reilussa viidessä vuodessa asunnonosto olisi mahdollista.

Asia voi olla merkityksellinen etenkin juuri nuorten kannalta, koska heillä ei välttämättä ole edellytyksiä säästää kovin suuria talletuseriä käyttäen. Alle 18-vuotiaat saavat tallettaa ASP-tilille lakiluonnoksen mukaan vain ansiotulojaan, ja harvalla alle 18-vuotiaalla säästettävissä olevat ansiotulot ovat kovin korkeita. Tästä seuraa se, että mahdollisesti aika moni nuori saattaisi kohdata sen tilanteen, että riittävät säästöt eivät ole kasassa eikä asunnon osto ole mahdollista ASP-säästämisen aloittamisesta seuraavan viidennen vuoden loppuun mennessä, johon lisäkoron maksu kuitenkin jo päättyy.

Toinen asia, josta lakiesitystä on kritisoitu, on lakiesityksessä ollut vaatimus siitä, että ASP-säästöjen pitäisi alle 18-vuotiailla olla omalla työllä hankittuja varoja. Esimerkiksi Finanssialan keskusliiton sivuilla julkaistussa puheenvuorossa katsottiin, että vaatimuksesta seuraa ”turhaa byrokratiaa”. Puheenvuorossa väitettiin, että:

Alaikäisille asuntosäästäjille ehdotettu rajaus on tarpeeton, vaikuttaa epäreilulta ja aiheuttaa käytännön haasteita monelle. Pankin on mahdotonta valvoa, onko nuori saanut talletettavat rahat omalla työllä, marjoja poimimalla vai isovanhemmalta lahjaksi.

Myös esimerkiksi Hypon varatoimitusjohtaja on todennut, että tulojen alkuperän ”valvominen olisi käytännössä mahdoton tehtävä”.

Kolmas ongelmakohta, joka lakiesitykseen liittyen on nostettu (mutta jota suurimmissa medioissa ei ole edellisestä kahdesta asiasta poiketen nostettu esiin), koskee sitä, että vähävaraisten perheiden lapset eivät olisi tasa-arvoisessa tilanteessa muihin nuoriin nähden. Toimeentulotukea laskettaessa huomioidaan perheenjäsenten varallisuus. Vähävaraisessa perheessä, joka saa toimeentulotukea, myös kaikkien alaikäisten lasten tulot lasketaan osaksi perheen tuloja. Perheen toimeentulotukea vähennetään esimerkiksi silloin, jos lapsi saa säännöllisesti yli 150 euron kuukausituloja.

Kommentteja esitettyihin ongelmakohtiin

ASP-säästöjen lisäkoron määräaikaongelma on suhteellisen helposti ratkaistavissa tai ongelmaa on ainakin lievennettävissä.  Keinoja tähän on moniakin. Jos nimenomaan halutaan, että alle 18-vuotiaatkin pääsevät ASP-säästäjiksi, ja että säästöjä saa alle 18-vuotiaana tehdä vain omalla työllä ansaituilla varoilla, voitaisiin esimerkiksi säätää, että alle 18-vuotiaana tapahtuvan ASP-säästämisen kohdalla kertyy lisäkorkoa, mutta että näissä tapauksissa lisäkorkoon on oikeus myös enintään yhdelle osavuodelle ja viidelle kokonaiselle vuodelle 18 vuoden täyttämisen jälkeenkin. Tosin osa pankeista ei ehkä haluaisi maksaa (ainakaan nykyisen kaltaisen korkotason vallitsessa, jossa ASP-tilien korot ovat huomattavasti muita talletustilien korkoja korkeammat) lisäkorkoa niin pitkältä ajalta. Myös se vähentäisi kyseiseen asiaan liittyvää ongelmaa, jos ASP-säästöjen lisäkorko muutettaisiin koskemaan säästöjen alkuajan sijaan sen loppuaikaa. Sellaisesta uudistuksesta voisi tosin seurata myös sivuvaikutuksia.

Valvonta-asian osalta voidaan kysyä, olisiko pankkialan puheista huolimatta työtuloja koskevan vaatimuksen valvonta kuitenkaan kovin haastavaa tai työlästä nimenomaan pankeille.Pankit joutuvat jo nykyisinkin tarkkailemaan rahanpesuasioita. Jos joku tallettaa ison summan käteistä rahaa (on kyse sitten marjanpoimintatuloista tai jostain muusta), pankki joutuu  kysymään nykyisinkin talletusvarojen alkuperää. ASP-säästöjen lainmukaisuuden valvontaan intressejä olisi ennemminkin verottajalla, joka valvoo myös pääomatulojen verotusta. Verottajalla pitäisi olla jo nykyisin tietoja myös nuoren verotettavista ansiotuloista. Verottajalla sen sijaan ei ole tietoa verottomiksi säädettyjä tuloeristä, kuten sellaisista marjanpoimintatuloista, jotka on hankittu metsämarjoja itse poimimalla ja itse myyden, ilman että marjat on poimittu työsuhteessa ja ilman, että marjoja on jatkojalostettu.  Jos poikkeama verottajan tietojen ja ASP-säästöjen välillä olisi suuri, verottaja ehkä jossain kohtaa reagoisi asiaan ja kyselisi varojen alkuperää.

Kolmas ongelmakohta, eli toimeentulotukea saavien perheiden lasten tilanne, on haastava. Toivottavasti lakiesitystä jatkokehitettäessä kiinnitetään huomiota kahden edellä mainitun ongelmakohdan lisäksi myös siihen asiaan liittyviin kysymyksiin. ASP-laki on kehitetty tukemaan nuorten ensiasunnon ostajien asemaa asuntomarkkinoilla, ja toimeentulotukea saavien perheiden lapset lienevät myös samalla niitä nuoria, joille ensiasunnon hankinta  on keskimäärin muita nuoria vaikeampaa myös täysi-ikäisenä.

 

Kiinteistövero ja asuntojen hinnat

Miten kiinteistövero vaikuttaa asuntojen  hintoihin? Tätä kysymystä on lähestytty esimerkiksi Lars-Erik Borgen ja Jørn Rattsøn tutkimuksessa ”Capitalization of Property Taxes in Norway”, joka on julkaistu Public Finance Review -lehdessä. Tutkimus on tehty Norjassa. Siellä osassa kunnissa on käytössä kiinteistövero, osassa ei. Borgen ja Rattsøn tutkimus on julkaistu vuonna 2014, mutta sen 73 000 transaktiosta koostuva ja yhteensä 435 kunnasta peräisin oleva aineisto on peräisi paljon varhaisemmalta ajalta, vuosilta 1997-1999. Tutkimus on tehty pitkälti poikkileikkausaineistotyyppisesti, pyrkien vertailemaan eri kuntien tilanteita, ei niinkään muutoksia ajan edetessä. Korostettakoon sitä, että tässä puhutaan nyt asuntojen hinnoista, ei asumisen hinnoista.

Useissa tutkimuksissa on saatu tuloksia, joiden mukaan kiinteistöveroilla on sellainen yhteys esimerkiksi asuntojen hintoihin, että mitä korkeampi kiinteistövero on, sitä alemmat myyntihinnat asunnoilla on. Eri tutkimuksissa on saatu kuitenkin erilaisia tuloksia siitä, kuinka suuri tämä negatiivinen vaikutus on. Osassa tutkimuksista on saatu tulokseksi, että kiinteistövero kapitalisoituu asuntojen hintoihin vain osittain, kun taas eräissä tutkimuksissa on raportoitu, että kiinteistövero voisi kapitalisoitua jopa kokonaan. Täydellä kapitalisoitumisella tarkoitetaan sitä, että korkeammasta kiinteistöverosta seuraa, että asuntojen keskimääräinen myyntihinta alenee sen verran kuin mitä tulevaisuudessa maksettavaksi tulevan lisääntyneen kiinteistöverokertymän nettonykyarvo on – tai että alemmasta kiinteistöverosta seuraa vastaavasti asunnon arvoon korotus. Borgen ja Rattsøn tutkimus lukeutuu niiden tutkimusten joukkoon, joissa on tuloksena esitetty että kiinteistöverot saattavat kapitaloisoituvat jopa täysin asuntojen hintoihin. Heidän tulostensa mukaan 0,1 prosentin muutos kiinteistöverossa tarkoitti lähes 3,5 prosentin vaikutusta asuntojen hintoihin, joka puolestaan vastaa täyttä kapitalisoitumista 2,9 prosentin diskonttokorolla.

Kysymys kiinteistöverojen kapitaloisoitumisesta voisi olla Suomessakin tarkastelun arvoinen asia. Asuntojen hintojen korkeutta käsittelevässä julkisessa keskustelussa ei juuri lainkaan ole käsitelty sitä, että kiinteistöverokin voi olla yksi asuntojen hintoihin vaikuttava tekijä. Vielä vuonna 2014 Suomessa sallittiin 0,32 prosentin kiinteistövero vakituisesti asutuissa asuinrakennuksissa (lukuun ottamatta Ahvenanmaata, jossa kaikkialla ei edes peritä vakituisesti asutuista asuinrakennuksista kiinteistöveroa). Sen jälkeen kiinteistöveron alarajaa on korotettu 0,37 prosenttiin. Huomionarvoista on, että hallituksen esityksessä, jossa kiinteistöveroa esitettiin muutettavaksi, ei vaikutusarvion osana mainittu sitä, että asuinrakennusten kiinteistöveron tasolla voi olla vaikutusta paitsi julkisen sektorin verotuloihin ja asumiskustannuksiin, myös asuntojen myyntihintoihin. Muutos asuntojen hintoihin tapahtuu kiinteistöverojen asumiskustannuksiin aiheuttamien muutosten kautta, eikä se välttämättä tapahdu välittömästi tai täysimääräisesti veromuutosten jälkeen. Taloyhtiöiden kohdalla vaikutukset muodostuvat yhtiövastikkeiden kautta, ja niihin kiinteistöveromuutokset eivät välttämättä vaikuta heti.

Missä päin Suomea kiinteistöveron laillinen alaraja nykyisin on käytössä vakituisesti asuttujen asuinrakennusten kohdalla? Kyseistä 0,37 prosentin kiinteistöveroprosenttia vuonna 2015 käyttävät kunnat ovat Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Rauma, Kauniainen, Kirkkonummi, Nurmijärvi, Raasepori, Tuusula, Kaarina, Kemiönsaari, Koski Tl, Paimio, Somero, Eurajoki, Harjavalta, Karvia, Pomarkku, Imatra, Kittilä, Pello sekä Ylitornio. Tuota kiinteistöverotasoa käyttävät siis kunnat, joissa asuntojen ja muiden kiinteistöjen hinnat ovat Suomen korkeimmilla tasoilla, sekä joukko erilaisia pienempiä kuntia.

Jos katsotaan maakuntien keskiarvoja, saadaan seuraavanlainen vakituisesti asuttujen asuinrakennusten kiinteistöveroprosenttien keskiarvojen suuruusjärjestys maakunnittain: Ahvenanmaa (0,14%), Uusimaa (0,40 %), Varsinais-Suomi (0,42 %), Lappi (0,44 %), Satakunta (0,45 %), Kanta-Häme ja Pohjois-Pohjanmaa (0,46 %), Pohjois-Karjala (0,47 %), Pirkanmaa (0,49 %), Etelä-Karjala ja Keski-Suomi (0,50 %), Pohjanmaa (0,51 %), Etelä-Pohjanmaa (0,52 %), Etelä-Savo ja Pohjois-Savo (0,53 %), Päijät-Häme (0,54 %), Kainuu ja Kymenlaakso (0,55 %) sekä Keski-Pohjanmaa 0,59 %)

Jos Borgen ja Rattsøn tulos siitä, että 0,1 prosentin muutos kiinteistöverotasossa tarkoittaa 3,5 prosentin vaikutusta asuntojen hintoihin, pätisi myös Suomessa, tarkoittaisi se sitä, että jos Helsingin seudulla siirryttäisiin Keski-Pohjanmaan kiinteistöverotustasolle vakituisissa asuinrakennuksissa, voisivat vanhojen asuntojen hinnat alentua Helsingissä jopa lähes 7 prosenttia verrattuna muutoin toteutuvaan hintakehitykseen. Kyseinen laskelma on toki yksinkertaistus. Kiinteistöveron määritystavoissa on eroja Suomen ja Norjan kesken, eikä kiinteistöveron kapitalisaatiossakin voi olla eroja. Mutta asuntojen hinnoista käytävässä keskustelussa olisi syytä ainakin tiedostaa, että kiinteistöverokin voi olla yksi asuntojen hintoihin vaikuttava tekijä.

Rakennusala, työttömyys & työvoiman liikkuvuus

Esittelin aiemmassa kirjoituksessa lyhyesti hiljattain julkaistoja tilastoja  työttömyyskassoihin liittyen. Tässä kirjoituksessa esittelen hiukan tarkemmin tilastoja rakennusalan ammattityövoiman työttömyystilanteeseen liittyen.

Yksi indikaattori rakennusalan ammattityövoiman työttömyyteen liittyen ovat Rakennusalan työttömyyskassan maksamat ansiopäivärahat. Tuon työttömyyskassan jäseneksi pääsyn ehtona on se, että henkilö työskentelee tai opiskelee rakennus- ja rakennustuoteteollisuuden, talotekniikka-alan tai maa- ja vesirakennusalan ammateissa tai työaloilla. Samoin kuin muidenkaan työttömyyskassojen kohdalla, rakennusalan työttömyyskassan jäsenyyskään ei ole täysin sama asia kuin alan työvoima: kaikki rakennusalan työntekijät eivät kuulu Rakennusalan työttömyyskassaan, ja osa kassan jäsenistä saattaa olla vaihtanut jäseneksi liittymisen jälkeen alaa. Rakennusalan työttömyyskassan ansiopäivärahatiedot kuitenkin indikoivat alan työttömyys- ja työllisyystilannetta ja siihen liittyviä muutoksia.

Vuoden 2014 tilastoista käy ilmi, että Rakennusalan työttömyyskassan 56 816:sta jäsenistä 22 019 sai jossain vaiheessa vuotta ansiopäivärahoja työttömyysajalta. Jopa lähes 40 prosenttia rakennusalan työttömyyskassan jäsenistä sai siis ainakin jossain vaiheessa vuotta 2014 ansiosidonnaista päivärahaa. Rakennusalan työntekijöiden työttömyys on viime vuosina Suomessa ollut historiallisen korkeaa. Toimihenkilöiden työllisyystilanne on ollut selvästi parempi.

Viime vuosina rakennustyöntekijöiden työttömyys on ollut korkeaa kaikissa maakunnissa, mutta toisissa se on ollut vielä korkeampaa kuin toisissa. Rakennustyötehtävät painottuvat yhä enemmän kasvukeskuksiin, mutta niissäkin asuvista rakennustyöntekijöistä huomattava osa on ollut viime vuosina ainakin osan vuodesta työttöminä. Korkeimmillaan työttömyys Rakennusalan työttömyyskassan jäsenyyskunnassa on tänä vuonna (2015) ollut maaliskuussa, jolloin ansiosidonnaista päivärahaa sai 25,2 % Rakennusalan työttömyyskassan jäsenistä. Korkein työttömyysosuus kassan jäsenkunnassa oli tuolloin Kainuussa (40,7 %, mikä tarkoitti 727 työtöntä siellä) ja matalin Uudellamaalla (16,7 %, mikä tarkoitti siellä yli 1927 työtöntä). Rakentaminen on vuodenaikariippuvaista, ja tyypillisesti työttömyys on talviaikaan selvästi korkeampaa kuin kesällä. Viimeisimmät tilastotiedot ovat elokuulta, jolloin vastaava valtakunnallinen työttömyysaste oli 13 % (Uudellamaalla 9,1 % ja Kainuussa 20,6%). Työttömiä on tänä vuonna ollut paljon siis kesäaikaankin.

Rakennustyöntekijät ovat liikkuneet kauemmaskin töiden luo jo pitkään. Jo Egyptin pyramidien rakentajakuntaa on väitetty haalitun aikoinaan kauempaakin. Nykyäänkin rakennustyövoima on yleisesti varsin liikkuvaa suhteessa moniin muihin aloihin, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki työntekijät haluaisivat liikkua työn perässä mihin tahansa. Alan työvoiman liikkuvuus on näkynyt Suomessakin paitsi maan sisäisinä muuttoina ja toisinaan pitkinäkin työmatkoina työn perässä, myös suomalaisten rakennustyöntekijöiden ulkomaille töihin lähtemisinä ja ulkomaisten rakennustyöntekijöiden kulkemisena Suomen rakennustyömarkkinoille. Viron Tilastokeskuksen julkaisemassa julkaisussa on todettu, että peräti 40 % ulkomailla työskentelevistä virolaisista työskentelee rakennusteollisuuden parissa, vaikka rakennusteollisuus työllistää Virossa alle 10 % työvoimasta. Virokaan ei ole vain työvoiman lähtömaa, vaan Viroonkin on tullut vierastyöläisiä muista maista. Rakennusalan työvoiman liikkuvuuteen ja liikkumissuuntiin vaikuttaa se, paljonko missäkin rakennetaan.  Silloin jos töitä ei ole, voi myös vierastyövoiman tarjonta vähentyä. Esimerkiksi Espanjassa rakentamisen määrän väheneminen vuoden 2007 jälkeen on näkynyt myös rakennusalan ulkomaisen työvoiman määrällisenä vähenemisenä maasta.

Mielenilmaus ja energiankulutus

Tänään 18.9.2015 on yleislakkoonkin joissain puheissa verrattu mielenilmauspäivä, jonka aikana osa kansasta osoittaa mieltä palkkoihin koostuvia säästöjä vastaan jättäytymällä pois töistä. Miten mielenilmaus näkyy sähköjärjestelmässä?

Sähkönkulutus on mielenilmausta edeltävänä yönä Suomessa tippunut perjantaiaamuna jopa yli 2000  MWh/h siitä tasosta, millä se on ollut muina päivinä samalla viikolla  samaan kellonaikaan. Pudotus sähkönkulutuksessa on merkittävä. Lämpötila on perjantaina aavistuksen korkeammalla tasolla kuin mitä alkuviikosta on ollut, ja sää nyt perjantaina on sateinen. Pudotus ei selitys säätilamuutoksilla.  Pudotuksen taustalla on ainakin se, että teollisuusprosesseja on yön aikana ajettu alas. Mahdollisesti  esimerkiksi myös se näkyy sähkönkulutuksessa, mikäli tavanomaisesta poiketen osa palvelurakennuksista ei ole tänään käytössä.

Sähkönkulutus Suomessa ma 14.9. – pe 18.9. klo 12.

Ainakin energiaa mielenilmaus siis näyttäisi säästävän. Sähkönkulutuksen kehitystä voi seurata Fingridin sivustolta.

(Julkaistu alunperin 18.9.2015 noin klo 9. Tekstiä on muokattu hieman sen jälkeen ja kuva on päivitetty 18.9. noin klo 13 uudempien kulutustietojen mukaiseksi. Helsingin Sanomat julkaisi asiasta uutisen ”Mielenilmaus laski sähkön kulutusta” 18.9. klo 11:43 sen jälkeen, kun olin lähettänyt HS:n toimitukselle uutisvinkkinä linkin tähän blogikirjoitukseen. Uutisen journalistista lähdettä HS ei uutisessaan maininnut.)