Kosteusvaurio asunto-osakeyhtiön kylpyhuoneessa, KKO:2015:87

Korkein oikeus on tänään 24.11.2015 julkaissut ennakkopäätöksen KKO:2015:87, jossa tuomioistuin ottaa kantaa kosteusvaurion korjausasiaan asunto-osakeyhtiössä. Tapauksessa on kyse 1950-luvulla rakennetun talon kylpyhuoneesta, jossa oli alun perin ollut ammeet. Peseytymisestä aiheutunut kosteusrasitus oli tilassa suunniteltu tapahtumaan lähinnä kylpyammeessa ja olettavasti myös käsienpesualtaassa. Asunnosta oli edellisen omistajan aikana 1980- tai 1990-luvulla poistettu amme ja tehty sen tilalle suihkutila. Tässä yhteydessä tila kaakeloitiin, mutta vedeneristyksiä ei kehitetty vastaamaan suihkukäyttöä. Muutokseen ei ollut asunto-osakeyhtiön lupaa. Tilan lattiaa ei ollut 1950-luvulla kosteuseristetty kestämään sellaista käyttöä, joka perustuu suihkuttamiseen muuallekin kuin altaisiin. Vedeneristysrakenteina tilan lattiassa oli nykyajan rakenteista poiketen holvilaatan päällä oleva bitumisivelty huopa, jonka päällä oli noin 10 senttimetrin pintalaatta. Seinissä ei ilmeisesti ollut vedeneristystä.

Kysymyksenä oikeudessa oli se, että kumpi vastaa korjaustoimenpiteiden kustannuksista: nykyinen osakas vai taloyhtiö. Asunto-osakeyhtiön osakkeenomistaja A, joka kyseisen huoneiston omisti, katsoi, että korjausvastuu on taloyhtiöllä. Perusteluna A esitti muun muassa tietoja kosteusmittauksista – ja kartoituksista, joissa oli esitetty havaintoja kosteusvauriosta ja hajuhaitoista. Taloyhtiö puolestaan esitti, että kosteutta olisi vain niin sanotussa pintalaatassa, ja esitti, että asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n mukaan eriste ja sen takana oleva rakenne kuuluvat taloyhtiön vastuuseen, kun taas pintalaatta on osakkeenomistajan vastuulla. Taloyhtiö totesi, että taloyhtiön rakenteet oli suunniteltu pohjautuen oletukseen siitä, että peseytyminen tapahtuu istuma-altaassa. Taloyhtiö esitti kantanaan, että kosteusvauriota ei olisi syntynyt, jos ammetta ei olisi poistettu. Taloyhtiö myös totesi, ettei kyseiseen muutokseen ollut edeltävän omistajan aikana haettu taloyhtiön lupaa, ja se esitti myös A:n olevan vastuussa vahingosta myös sillä perusteella, että kylpyhuoneen käyttöä oli jatkettu kosteushavainnon jälkeen. Taloyhtiö vaati siis kanteen hylkäämistä, ja esitti, etteivät kyseisen vaurion korjauskustannukset kuulu taloyhtiön maksettaviksi.

Käräjäoikeuskäsittely

Käräjäoikeus antoi asiasta ensimmäisenä ratkaisun vuonna 2013. Käräjäoikeus katsoi, että koska A oli rakennusasioissa maallikko, hänen ei voitu edellyttää tietävän, että kylpyhuoneen kaakeleiden takana ei ollut suihkukäyttöä kestävää vedeneristystä. Osakkaan vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksenä asunto-osakeyhtiön suuntaan on se, että vahinko on aiheutettu tahallaan tai huolimattomalla toiminnalla.  Käräjäoikeus totesi, että A:sta ei tullut vahingonkorvausvastuullista sillä perusteella, että kylpyhuoneen käyttöä oli jatkettu havaitun kosteusvaurion jälkeen. Käräjäoikeus totesi, että A:n ei maallikkona voitu olettaa tietävän käytön jatkamisesta voivan seurata (lisä)vahinkoa, ja taloyhtiökään ei ollut rajoittanut tuolloin kylpyhuoneen käyttöä, vaikka oli saanut tiedon kosteusvauriosta. Niistä vahingoista, jotka oli aiheutunut aiemman omistajan teettämän kylpyhuonemuutosten mahdollisesta huolimattomasta toteuttamisesta, korvausvastuulliseksi todettiin aiempi omistaja, ja käräjäoikeus totesi, ettei vahingonkorvausvastuu seuraa osakekauppojen myötä seuraavalle omistajalle. Oikeudessa ollut riita koski A:n ja taloyhtiön välisiä asioita, ja sen osalta käräjäoikeus totesi vastuun jakautuvan normaalien kunnossapitovastuusäännösten mukaisesti. Käräjäoikeus katsoi, että korjaus oli tarpeellinen yhtiön rakenteiden lisävaurioiden välttämiseksi ja että sen tekemättä jättämisestä olisi seurannut A:lle vähäistä suurempaa haittaa. Käräjäoikeus velvoitti taloyhtiön maksamaan vahingonkorvauksena kylpyhuoneen korjauskustannuksina A:n vaatiman 7689,40 euroa korkoineen.

Hovioikeuskäsittely

Taloyhtiö valitti asiasta hovioikeuteen, joka katsoi näytetyksi, että kosteusvaurion syynä oli kylpyammeen poistamisesta aiheutunut lisääntynyt kosteusrasitus. Hovioikeus myös katsoi näytetyksi, että kosteusvaurio olisi rajoittunut kosteuseristeenä toimineen bitumihuovan yläpuoliseen pintalaattaan ja seinien alaosiin, ja että lähtökohtaisesti korjausvastuu on tällaisten rakenteiden kohdalla taloyhtiöllä. Vastuukysymyksessä hovioikeus oli kuitenkin lopulta olennaisesti eri linjalla kuin käräjäoikeus. Hovioikeuden enemmistö (äänin 2-1) nimittäin katsoi, että korjausvastuu ei tässä tapauksessa ole taloyhtiöllä, koska vaurion katsottiin seuranneen muun kuin asunto-osakeyhtiön toimesta tai hyväksymänä tehdystä muutostyöstä. Hovioikeuden enemmistö rakensi oman ratkaisunsa perusteluja korkeimman oikeuden aiempaan asunto-osakeyhtiön kosteusvaurioasiaan liittyvään ennakkopäätökseen KKO 2009:60 viitaten. Siinä korkein oikeus oli todennut seuraavaa:

Arvioidessaan asunto-osakeyhtiön väitettyä vastuuta lämminvaraston kunnosta Korkein oikeus katsoo, ettei kantaja ole näyttänyt kosteusvaurioiden johtuneen asunto-osakeyhtiön vastuulla olevasta seikasta. Kosteusvauriot ovat mitä todennäköisimmin aiheutuneet väärästä pinnoitteesta, joka on lisätty rakenteisiin jonkun muun kuin asunto-osakeyhtiön toimesta sen jälkeen, kun tila on luovutettu osakkeenomistajan hallintaan.

Yksi hovioikeuden jäsen oli kuitenkin eri mieltä, ja katsoi, ettei se, että vaurio on seurannut muutostyöstä, tee uudesta osakkaasta A vastuulliseksi vaurion korjaamisesta. Hän totesi, että A:n ei voitu olettaa tietävän, että kylpyhuoneen suihkutilasta puuttuu asianmukainen vesieristys, ja että vesieristys on jäänyt edeltäjäosakkaan muutostyössä puutteelliseksi. Hän katsoi siis, että taloyhtiön tulee maksaa korjauslasku.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Korkein oikeus rakensi ratkaisunsa seuraavanlaisen kysymyksenasettelun pohjalta:

”- – onko yhtiö vastuussa kylpyhuoneen kosteusvaurioiden korjauskustannuksista kunnossapitovastuunsa perusteella. Jos vastaus tähän kysymykseen on myöntävä, kysymys on toiseksi siitä, miten yhtiön kunnossapitovastuuseen vaikuttaa se, että kylpyhuoneen kosteusvaurio on aiheutunut edellisen osakkeenomistajan aikana tehdyistä muutostöistä, joita ei ollut toteutettu yhtiön luvalla eikä valvonnassa. Mikäli yhtiön katsotaan olevan kunnossapitovastuussa kylpyhuoneen vaurioituneista rakenteista, tulee asiassa vielä arvioitavaksi kysymys siitä, onko A:lla ollut oikeus teettää korjaus yhtiön kustannuksella, vaikka hän ei ollut tehnyt yhtiölle asiasta kirjallista huomautusta.”

Tarkastelen seuraavaksi sitä, miten KKO käsitteli kahta ensimmäistä kysymystä. Kysymyksen siitä, onko taloyhtiö vastuussa korjauskustannuksista kyseisenlaisten rakenteiden osalta, se ratkaisi yksinkertaisesti todeten, että:

”Yhtiön kylpyhuoneet on rakennettu 1950-luvulla, ja niiden rakenne ei ole kosteita tiloja koskevien nykyisten rakennusmääräysten mukainen. Vedeneriste ei ole ollut tässäkään tapauksessa välittömästi pintamateriaalin alla, vaan vedeneristeen päällä on ollut vielä kymmenen senttimetrin paksuinen pintalaatta. Korkein oikeus katsoo, että näin toteutetussa lattiarakenteessa pintalaatta ei ole tasoitteeseen tai pintamateriaaliin rinnastuva lattian sisäosa vaan osa yhtiön vastuulle kuuluvaa lattian rakennetta. Siten sen kunnossapito on lähtökohtaisesti yhtiön vastuulla.”

Tuota nyt virallistettua linjausta sovellettaneen jatkossa vastuurajoja määritettäessä.

Taloyhtiöiden tulevien korvausasioiden käsittelyn osalta ratkaisun mielenkiintoisin osio lienee kuitenkin toinen kysymys, eli se, että vaikuttavatko tehdyt muutostyöt jotenkin yhtiön vastuuseen. Korkein oikeus totesi riidattomaksi, että kosteusvaurion syynä on ollut kylpyammeen poistamisesta kylpyhuoneen rakenteille seurannut lisääntynyt kosteusrasitus. Myös sitä korkein oikeus piti esitetyn selvityksen pohjalta selvänä, että aiemman osakkaan teettämä muutostyö on toteutettu vedeneristyksen osalta virheellisesti ja että muutoksesta informoiminenkin on ilmeisesti laiminlyöty, vaikka osakkaiden olisi tuolloinkin voimassa olleen lain mukaan tullut ilmoittaa taloyhtiölle talon rakenteisiin ja eristeisiin vaikuttavista muutostöistä. Korkein oikeus totesi, että lähtökohtaisesti on niin, että yhtiö vastaa sellaisista osakkeenomistajien muutostöistä, jotka yhtiö on hyväksynyt vastattavakseen tai joissa muutostyö rinnastuu yhtiön toteuttamaan tai vastuulleen hyväksymään toimenpiteeseen ja joissa yhtiö on voinut valvoa tehtyä työtä. Mutta varsinainen ratkaisu kysymykseen siitä, vaikuttavatko tehdyt muutostyöt jotenkin yhtiön vastuuseen, kuului seuraavasti:

”Kylpyhuoneen rakenteille ja eristeille riskialttiissa käyttötavan muutoksessa ei kuitenkaan ole kysymys asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n 3 momentissa tarkoitetusta osakkeenomistajan muutostyöstä. Osakkeenomistaja ei vastaa lainkohdassa tarkoitetun kunnossapitovastuunsa perusteella sellaisesta tilan käyttötavan muutoksesta, jossa ei muuteta rakenteita, eristeitä tai perusjärjestelmiä. Tähän kunnossapitovastuuta koskevaan arviointiin ei vaikuta se, onko muutostyö aikoinaan tehty yhtiön luvalla ja valvonnassa vai ei.

Korkein oikeus toteaa, että osakkeenomistaja saattaa olla vastuussa sellaisista teettämiensä tai tekemiensä muutostöiden aiheuttamista, myös talon rakenteisiin kohdistuneista vaurioista, jotka ovat johtuneet osakkeenomistajan viaksi luettavasta huolimattomuudesta. Vastuu voi tällöin toteutua vahingonkorvausvastuuta koskevien periaatteiden mukaan. Korkeimmassa oikeudessa ei kuitenkaan ole kysymys A:n vahingonkorvausvastuusta.” (korostukset lisätty)

Katsotaan vielä, mitä asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2:n 3 momentissa sanotaan muutostöistä (siteeraan sitaatin mukaan myös 1 ja 2 momentin). Siellä todetaan:

”Yhtiö vastaa kunnossapidosta siltä osin kuin se ei kuulu osakkeenomistajalle.

Yhtiön on pidettävä kunnossa osakehuoneistojen rakenteet ja eristeet. Yhtiö on lisäksi velvollinen pitämään kunnossa lämmitys-, sähkö-, tiedonsiirto-, kaasu-, vesi-, viemäri-, ilmanvaihto- ja muut sen kaltaiset perusjärjestelmät. Yhtiö ei kuitenkaan vastaa osakehuoneistoissa olevista altaista. Yhtiön on korjattava ne osakehuoneistojen sisäosat, jotka vahingoittuvat rakenteen tai yhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvan rakennuksen muun osan vian tai sen korjaamisen vuoksi.

Edellä 2 momentissa tarkoitettu vastuu koskee sellaisia rakenteita, eristeitä ja perusjärjestelmiä, jotka yhtiö on toteuttanut tai hyväksynyt vastuulleen, ja huoneistojen sisäosien korjaamista ajankohdan perustasoon yhtiössä. Yhtiö vastaa myös sellaisesta osakkeenomistajan tekemästä tai teettämästä asennuksesta, joka rinnastuu yhtiön toteuttamaan tai vastuulleen hyväksymään toimenpiteeseen ja jonka toteuttamista yhtiö on voinut valvoa siten kuin tässä laissa säädetään.”

Korkein oikeus siis katsoi, että kylpyaltaan poistossa on ollut kyse ”käyttötavan muutoksesta”, jossa ei korkeimman oikeuden mukaan ole kyse yllä siteeratussa momentissa tarkoitetusta osakkeenomistajan tekemästä tai teettämästä asennuksesta. Tästä tulkinnasta seuraten silläkään ei ole merkitystä kunnossapitovastuukysymysten kannalta, onko taloyhtiö aikoinaan hyväksynyt muutoksen vastuulleen vai ei tai ollut edes muutoksesta tietoinen, vaan kunnossapitovastuu on taloyhtiöllä joka tapauksessa.

Taloyhtiön tulkittiin siis olevan kunnossapitovastuun kautta vastuussa korjaustöistä. Sen lisäksi korkein oikeus totesi, että muutostyöt aikoinaan tehnyt/teettänyt osakkeenomistaja saattaa olla puolestaan vahingonkorvausvastuussa tekemisistään. Koska korjausvastuun nähtiin olevan asiassa taloyhtiöllä, siinä asiassa ei ole kyse kuitenkaan A:n ja taloyhtiön välisestä asiasta, joiden välillä oikeutta käytiin, vaan aiemman osakkeenomistajan ja taloyhtiön välisestä vahingonkorvauskysymyksestä. Ratkaisu tarkoittaa siis sitä, että taloyhtiön pitää maksaa korjauskustannukset A:lle, ja taloyhtiö voi puolestaan koittaa vaatia vahingonkorvauksia aiemmalta osakkeenomistajalta, mikäli se on vielä käytännössä mahdollista.

Loppukommentti

Korkeimman oikeuden ratkaisua voidaan verrata  Turun hovioikeuden vuonna 12.10.2005 antamaan tuomioon, jossa ratkottiin monelta osin saman tyyppistä tilannetta. Siinäkin oikeustapauksessa oli kyse 1950-luvulla rakennetun talon huoneistosta, jossa oli alunperin ollut kylpyamme, joka sittemmin oli vaihdettu suihkuksi ilman, että vesieristyksiä oli siinä yhteydessä lisätty. Siinäkään tapauksessa nykyiset omistajat eivät oleet tehneet tai teettäneet rakenteellisia muutostöitä kylpyhuoneeseen, vaan muutosten tekijänä tai teettäjänä pidettiin jotain tuntemattomaksi jäänyttä aiempaa omistajaa.  Hovioikeus päätyi silloin siihen, että taloyhtiön nykyisten osakkaiden ei voida olettaa tienneen, että pesuhuoneesta puuttuvat tarpeelliset kosteuseristykset, ja hovioikeus vapautti osakkaat vastuusta korjauskustannusten suhteen, ja lasku korjauskustannuksista jäi taloyhtiön maksettavaksi. Korkein oikeus ei silloin myöntänyt asiaan valituslupaa, ja hovioikeuden päätös jäi lainvoimaiseksi.

Tuoreen korkeimman oikeuden ratkaisun myötä taloyhtiöt varmaan ottavat entistä herkemmin vastuulleen niitä kylpyhuoneiden kosteusvauriokorjausten kustannuksia, jotka ovat aiheutuneet ainakin osin heikkotasoisten rakenteellisten vedenerityksten takia. Aika näyttää, mitä merkitystä sillä korkeimman oikeuden linjauksella on, joka koskee sitä, että altaan poistossa on kyse ”käyttötavan muutoksesta”. Voimassa olevan asunto-osakeyhtiölain mukaan niin keittiön, kodinhoitohuoneen, WC-, kylpyhuoneiden kuin saunatilojenkin pesualtaat, kylpyammeet, suihkualtaat sekä muun muassa uima-altaat ovat taloyhtiöissä osakkaan, eivätkä taloyhtiön kunnossapitovastuulla. Korkeimman oikeuden ratkaisu saattaa toimia ennakkopäätöksenä kunnossapitovastuun siirtymisestä taloyhtiölle myös muissa altaiden poistotilanteissa, joissa alun perin taloyhtiöön asennettuja altaita poistetaan tavalla, jossa ei muuteta rakenteita, eristeitä tai perusjärjestelmiä, sekä muissakin sellaisissa muutostyötilanteissa, joissa edellä mainittuja asioita ei samalla muuteta. Vaikka vahingonkorvausvastuu säilyy vahinkojen aiheuttajalla, ja taloyhtiö voi sitä kautta periä mahdollisesti ainakin osan korjauskustannuksista, korvauskustannusten periminen vahingon aiheuttajalta ei välttämättä ole ihan yksinkertaista eikä halpaakaan, varsinkaan jos asunto-osake on vaihtanut omistajaa vuosien varrella useampia kertoja. Käytännössä taloyhtiöt ottanevatkin ratkaisun jälkeen osakkaiden tekemistä muutostöistä aiheutuneiden kosteusvahinkojen korjauskuluja herkemmin kannettavakseen

Maalämpökaivoja ilman vesitalouslupaa, KHO:2015:150

Korkein hallinto-oikeus antoi lokakuussa vuosikirjapäätöksen, jossa asia liittyi maalämpökaivojen rakentamiseen. Taloyhtiö oli rakennuttanut maalämpökaivoja pohjavesialueella. Taloyhtiö oli hakenut rakennusvalvonnasta toimenpidelupaa maalämpökaivon rakentamiseksi. Urakoitsijan edustaja kertoi saaneensa rakennusvalvontatoimistosta suullisen luvan töiden aloittamiseen.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan toimenpidelupamenettely ja vesitalouslupa ovat erilliset lupamenettelyt. Vesitalouslupaa ei ennen kaivojen rakentamisen aloittamista ollut haettu. Vesitalousluvan tarpeesta ei ollut ilmeisesti mainittu toimenpidelupaa haettaessakaan.

Tapauksesta erityisen ongelmallisen teki se, että vesitalouslupaa hankkeelle ei olisi myönnetty, jos sitä olisi ennen maalämpökaivojen rakentamista haettu. Kiinteistö sijaitsi kunnan nykyisen pohjavedenottamon suoja-alueen ulkopuolella. Maalämpökaivojen rakentamispaikan välittömässä läheisyydessä oli pilaantunutta maa-ainesta, minkä pelättiin voivan kaivojen rakentamisen ja käytön kautta voivan levitä muualle pohjaveteen.

Taloyhtiö haki vesitalouslupaa sen jälkeen, kun neljästätoista suunnitellusta maalämpökaivoista oli jo kaksitoista porattu. Aluehallintoviranomainen hylkäsi siinä kohtaa hakemuksen. Eikä vain hylännyt hakemusta, vaan velvoitti taloyhtiön myös purkamaan maalämpöjärjestelmät sekä ennallistamaan paikan. KHO referoi aluehallintoviranomaisen tätä asiaa koskevaa linjausta näin:

Hankkeesta vastaava tulee velvoittaa poistamaan alueelta lämmönsiirtoputkistot sekä pohjavesiasiantuntijan laatiman suunnitelman mukaisesti täyttämään lämpökaivoja ennallistamaan maakerrokset, poistamaan maaputket, tekemään havaintopisteverkosto ja seuraamaan tehtyjen toimenpiteiden vaikutuksia alueen pohjaveteen eri pohjavesikerroksissa.

Taloyhtiö valitti aluehallintoviranomaisen päätöksestä hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen ja piti aluehallintoviranomaisen ratkaisun voimassa. Taloyhtiö valitti sen jälkeen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka käsitteli asian lopullisesti. Ratkaisuna oli se, että hallinto-oikeuden päätös pysyi voimassa.  Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksessä  hallinto-oikeuden ratkaisua on referoitu näin:

hallinto-oikeus katsoo, että lämpökaivojen rakentaminen ja käyttäminen Nummelanharjun I luokan pohjavesialueella voi heikentää pohjaveden laatua. Toiminnasta voi aiheutua myös ympäristönsuojelulain 8 §:n tarkoittamaa pohjaveden pilaantumista. Näin ollen yleiseltä kannalta arvioituna hankkeesta yleisille tai yksityisille eduille saatava hyöty ei ole huomattava verrattuna siitä yleiselle tai yksityisille eduille koituviin menetyksiin. Koska vesilain 3 luvun 4 §:n 1 momentin 2 kohdan mukainen edellytys vesitalousluvan myöntämiselle ei siten täyty, aluehallintoviraston on tullut hylätä hakemus.

Asia ratkaistiin siis vertaamalla yleistä ja yksityistä etua. Maalämpökaivojen ympäristöhaitat nähtiin yleiselle edulle nähtiin liian suuriksi yksityisen edun (taloyhtiön) hyötyihin nähden.

Oikeustapauksen opetus on se, että maalämpöhankkeissa kannattaa pitää huoli siitä, että vesitalousluvat ovat etukäteen haettuina ja kunnossa, mikäli niitä kohteessa tarvitaan.

ASP-lakiesityksen aikalisä

Lakiesitys ASP-säästämisen avaamisesta 15-vuotiaille on vedetty takaisin, kuten esimerkiksi YLE on kertonut. Tarkoitus on ilmeisesti, että asiasta tulee toisenlainen esitys vuoden 2016 puolella. YLE:n uutisessa 27.10.2015 asiasta todettiin:

Esitys on koettu ongelmalliseksi, sillä muutos ei hyödyttäisi 15-vuotiaita nuoria. Ympäristöministeriön lakiesityksen mukaan nuoren tulisi kerryttää säästöä omilla tuloillaan, ja näin esimerkiksi sukulaisten rippilahjarahoja ei voisi tallettaa tilille.

Tämä puolestaan vähentäisi nuorten korkotuloja, joka riippuu tilille talletetun summan suuruudesta. Yksi ASP-tilin eduista on se, että säästöille tarjotaan 2–4 prosentin lisäkorkoa aloitusvuodelta ja sitä seuraavalta viideltä vuodelta.

Näin 15-vuotiaana avattu tili olisi vain todella harvan nuoren kohdalla tuottoisa ratkaisu. Tilanne on toinen jo työelämässä mukana olevilla, joiden tulot ovat säännöllisiä.

Lakiesityksen julkaisemisen jälkeen 11.9.2015 kirjoittamassani blogikirjoituksessa taisin nostaa esiin aika lailla samoja asioita. Kirjoitin silloin muun muassa näin:

Nykyisen lakiluonnoksen perusteluosasta on jäänyt kertomatta yksi hyvin olennainen asia. Vaikka ASP-talletuksia voi tehdä joustavasti, ja kannustamaan useamman vuoden säästämistä, ASP-laissa on myös takarajakannustin, joka kannustaa siihen, että ASP-säästämistä ei kannata aloittaa selvästi yli viittä vuotta asunnonostoa ennen. Saman säännön johdosta talletuserien ASP-tilille kannattaa olla niin suuret, että reilussa viidessä vuodessa asunnonosto olisi mahdollista.

Asia voi olla merkityksellinen etenkin juuri nuorten kannalta, koska heillä ei välttämättä ole edellytyksiä säästää kovin suuria talletuseriä käyttäen. Alle 18-vuotiaat saavat tallettaa ASP-tilille lakiluonnoksen mukaan vain ansiotulojaan, ja harvalla alle 18-vuotiaalla säästettävissä olevat ansiotulot ovat kovin korkeita. Tästä seuraa se, että mahdollisesti aika moni nuori saattaisi kohdata sen tilanteen, että riittävät säästöt eivät ole kasassa eikä asunnon osto ole mahdollista ASP-säästämisen aloittamisesta seuraavan viidennen vuoden loppuun mennessä, johon lisäkoron maksu kuitenkin jo päättyy.

Toinen asia, josta lakiesitystä on kritisoitu, on lakiesityksessä ollut vaatimus siitä, että ASP-säästöjen pitäisi alle 18-vuotiailla olla omalla työllä hankittuja varoja. Esimerkiksi Finanssialan keskusliiton sivuilla julkaistussa puheenvuorossa katsottiin, että vaatimuksesta seuraa ”turhaa byrokratiaa”. Puheenvuorossa väitettiin, että:

Alaikäisille asuntosäästäjille ehdotettu rajaus on tarpeeton, vaikuttaa epäreilulta ja aiheuttaa käytännön haasteita monelle. Pankin on mahdotonta valvoa, onko nuori saanut talletettavat rahat omalla työllä, marjoja poimimalla vai isovanhemmalta lahjaksi.

Myös esimerkiksi Hypon varatoimitusjohtaja on todennut, että tulojen alkuperän ”valvominen olisi käytännössä mahdoton tehtävä”.

Kolmas ongelmakohta, joka lakiesitykseen liittyen on nostettu (mutta jota suurimmissa medioissa ei ole edellisestä kahdesta asiasta poiketen nostettu esiin), koskee sitä, että vähävaraisten perheiden lapset eivät olisi tasa-arvoisessa tilanteessa muihin nuoriin nähden. Toimeentulotukea laskettaessa huomioidaan perheenjäsenten varallisuus. Vähävaraisessa perheessä, joka saa toimeentulotukea, myös kaikkien alaikäisten lasten tulot lasketaan osaksi perheen tuloja. Perheen toimeentulotukea vähennetään esimerkiksi silloin, jos lapsi saa säännöllisesti yli 150 euron kuukausituloja.

Kommentteja esitettyihin ongelmakohtiin

ASP-säästöjen lisäkoron määräaikaongelma on suhteellisen helposti ratkaistavissa tai ongelmaa on ainakin lievennettävissä.  Keinoja tähän on moniakin. Jos nimenomaan halutaan, että alle 18-vuotiaatkin pääsevät ASP-säästäjiksi, ja että säästöjä saa alle 18-vuotiaana tehdä vain omalla työllä ansaituilla varoilla, voitaisiin esimerkiksi säätää, että alle 18-vuotiaana tapahtuvan ASP-säästämisen kohdalla kertyy lisäkorkoa, mutta että näissä tapauksissa lisäkorkoon on oikeus myös enintään yhdelle osavuodelle ja viidelle kokonaiselle vuodelle 18 vuoden täyttämisen jälkeenkin. Tosin osa pankeista ei ehkä haluaisi maksaa (ainakaan nykyisen kaltaisen korkotason vallitsessa, jossa ASP-tilien korot ovat huomattavasti muita talletustilien korkoja korkeammat) lisäkorkoa niin pitkältä ajalta. Myös se vähentäisi kyseiseen asiaan liittyvää ongelmaa, jos ASP-säästöjen lisäkorko muutettaisiin koskemaan säästöjen alkuajan sijaan sen loppuaikaa. Sellaisesta uudistuksesta voisi tosin seurata myös sivuvaikutuksia.

Valvonta-asian osalta voidaan kysyä, olisiko pankkialan puheista huolimatta työtuloja koskevan vaatimuksen valvonta kuitenkaan kovin haastavaa tai työlästä nimenomaan pankeille.Pankit joutuvat jo nykyisinkin tarkkailemaan rahanpesuasioita. Jos joku tallettaa ison summan käteistä rahaa (on kyse sitten marjanpoimintatuloista tai jostain muusta), pankki joutuu  kysymään nykyisinkin talletusvarojen alkuperää. ASP-säästöjen lainmukaisuuden valvontaan intressejä olisi ennemminkin verottajalla, joka valvoo myös pääomatulojen verotusta. Verottajalla pitäisi olla jo nykyisin tietoja myös nuoren verotettavista ansiotuloista. Verottajalla sen sijaan ei ole tietoa verottomiksi säädettyjä tuloeristä, kuten sellaisista marjanpoimintatuloista, jotka on hankittu metsämarjoja itse poimimalla ja itse myyden, ilman että marjat on poimittu työsuhteessa ja ilman, että marjoja on jatkojalostettu.  Jos poikkeama verottajan tietojen ja ASP-säästöjen välillä olisi suuri, verottaja ehkä jossain kohtaa reagoisi asiaan ja kyselisi varojen alkuperää.

Kolmas ongelmakohta, eli toimeentulotukea saavien perheiden lasten tilanne, on haastava. Toivottavasti lakiesitystä jatkokehitettäessä kiinnitetään huomiota kahden edellä mainitun ongelmakohdan lisäksi myös siihen asiaan liittyviin kysymyksiin. ASP-laki on kehitetty tukemaan nuorten ensiasunnon ostajien asemaa asuntomarkkinoilla, ja toimeentulotukea saavien perheiden lapset lienevät myös samalla niitä nuoria, joille ensiasunnon hankinta  on keskimäärin muita nuoria vaikeampaa myös täysi-ikäisenä.