Arvonlisävero & Uusi-Seelanti

Tässä kirjoituksessa tarkastelen arvonlisäverotusta. Tarkastelen erityisesti Uuden-Seelannin arvonlisäverotusjärjestelmää. Timo Rauhanen VATTista on aiemmin tänä vuonna julkaissut selvityksen ”Laaja pohja ja yksi verokanta – visio tehokkaasta arvonlisäverosta” sekä asiaa koskevan artikkelin. Niissä on tarkasteltu sitä, miten arvonlisäverotettavia kohteita lisäämällä ja nykyiset erilaiset arvonlisäverokannat yhdeksi arvonlisäverokannaksi muuttamalla voitaisiin saada aikaan uudenlainen arvonlisäverotusjärjestelmä. VATTin selvityksessä on myös pyritty esittelemään Uuden-Seelannin arvonlisäverojärjestelmää, jota selvityksessä pidetään esimerkillisenä ja tehokkaana. En tässä kirjoituksessa ensisijaisesti arvioi tuota selvitystä, vaan koitan jatkaa keskustelua aiheesta erityisesti Uuden-Seelannin arvonlisäverotusta tarkemmin tarkastellen. Aluksi kuitenkin tiivistän joitakin asioita selvityksestä johdannoksi.

Arvonlisäveron merkitys erilaisten verolähteiden joukossa

Selvityksessä todetaan, että arvonlisäverosta kertyy Suomessa noin viidennes kaikista verotuloista. Arvonlisäverokertymä on siis vain hieman pienempi kuin mitä kunnallisveroista yhteensä kertyvä verojen määrä, ja selvästi suurempi kuin valtion tulo- ja varallisuusverokertymä, jonka osuus verotuloista on noin 13 prosentin luokkaa. Vertailun vuoksi voisi vielä todeta, että kiinteistöveron osuus verotuotoista on puolentoista prosenttiyksikön luokkaa. Arvonlisävero on siis merkittävä verolähde julkiselle sektorille.

Nykyinen arvonlisäverolaki sisältää monenlaisia verokantoja ja lukuisia poikkeussääntöjä arvonlisäveron määräytymiseen. Rauhasen keskeinen väite selvityksissään on, että siitä seuraa tehokkuusongelmia, että osa tuoteryhmistä on vapautettu arvonlisäverosta ja osassa tuoteryhmistä sovelletaan alennettuja arvonlisäverokantoja. Näin voi hyvin olla. Erilaisien arvonlisäverokantojen käsittelyyn kuluu aikaa ja rahaa. Erilaisilla arvonlisäverokannoilla on kuitenkin muitakin funktioita kuin vain verojen kerryttäminen. Verokannoilla pyritään jonkin verran myös ohjaamaan kulutusta ja sen kohdistumista. Alennettu verokanta on Suomessa käytössä esimerkiksi lääkkeille, kirjoille ja liikuntapalveluille .

ALV-tehokkuusluvut ja niiden vertailu

Yksi tapa vertailla ALV-kertymiä on niiden ALV-tehokkuuslukujen vertailu, jota vertailua myös VATTin selvityksessä on harjoitettu. Tehokkuusluvut vertailevat arvonlisäverokertymää suhteessa siihen, paljonko arvonlisäveroa olisi teoreettisesti kerätty, jos maan kulutusta olisi verotettu korkeimmalla kyseisessä maassa sovellettavalla arvonlisäveroprosentilla. ALV-tehokkuusluku lasketaan tällaisella kaavalla: ALV-tehokkuusluku = (ALV-liikevaihto) / ((kulutus * ALV:n vakiokanta) – (ALV-liikevaihto)). Uudessa-Seelannissa arvonlisäverotuksen tehokkuusluku on 2010-luvulla (käyttäen vuoteen 2012 asti ulottuvaa, VATTin selvityksessä mukanaa olevaa tilastoa) ollut korkeimmillaan 112 %, Virossa 0,70, Japanissa 0,69, Ruotsissa 0,59 , Norjassa 0,57 ja Suomessa 0,56, Italiassa 0,40 ja Meksikossa 0,32. Luxemburgissa lukema on ollut vastaavana aikana ollut korkeimmillaan 113 %. Käytännössä näin laskettavaa tehokkuuslukua saa kasvatettua esimerkiksi alentamalla ylintä verokantaa.

Luxemburgin osalta VATTin selvityksessä todetaan, että maa on erikoistapaus, koska se on keskeinen rahoituspalvelujen välittäjä ja koska sen kautta on myyty verotasosyistä johtuen palveluita myös muihin maihin (Luxemburgilla on  EU:n alin ALV-vakiokanta ja sillä on erilaisia alennettuja ALV-kantoja, jotka myös ovat olleet lajeissaan EU:n alimpia). Uusi-Seelantikaan ei välttämättä ole kuitenkaan täysin vertailukelpoinen maa näissä vertailuissa. Käsittelen vertailukelpoisuuskysymystä tarkemmin seuraavassa luvussa.

Arvonlisäverokertymä eri maissa suhteessa maassa tuotettuun lisäarvoon (BKT)

Uuden-Seelannin arvonlisäverojärjestelmää on  usein pidetty esimerkkinä tehokkaasta arvonlisäverojärjestelmästä, ja moni maa on kehittänyt myös omia arvonlisäverotusjärjestelmiään siitä oppia ottaen. Sellaisenaan tuota verotusjärjestelmää ei ole kuitenkaan kopioitu muualle, vaan mallia on otettu valikoiduin osin. Alla olevassa kuvassa on kuvattu punaisella värillä arvonlisäveron vakiokantoja vuonna 2011 ja sinisellä värillä arvonlisäveron kertymää suhteessa bruttokansantuotteeseen. Uusi-Seelanti oli tuolloin verokertymätilaston kärjessä, vaikka sen korkein ALV-prosentti oli alempi kuin suurimmassa osassa vertailumaista. Toinen ALV-tehokkuuslukutilastoissa korkea maa Luxemburg sen sijaan löytyy tämän arvonlisäverokertymävertailun häntäpäästä Italian ja Hollannin välistä. Muita ALV-tehokkuuslukutilastossa korkealla olleita maita olivat muun muassa Viro ja Japani. Näistä Viro on ALV-kertymätilaston kärkimaita Suomen jälkeen ja Japani on tämän arvonlisäverotusta harjoittavien maiden verokertymätilaston viimeisellä sijalla.

OECD:n arvonlisäverotilasto vuodelta 2011

Tässä yhteydessä on syytä kuitenkin tuoda esiin, että Uusi-Seelanti laskee ALV-kertymän eri tavoin kuin lähes kaikki muut maat. Se laskee nimittäin muista maista poiketen arvonlisäveron tuottoihin mukaan myös valtion itse itselleen ”maksaman” arvonlisäveron . Maan hallinnon oman arvion mukaan ALV-kertymän määrä olisi 10 prosentin sijaan alle 8,5 prosenttia bruttokansantuotteesta, ja sija verokertymätilastossa vertailtujen 34 maan joukossa noin kahdeksas (eli Portugalista seuraava), jos ALV-kertymän laskenta tehtäisiin maassa valtion maksaman tavaroiden ja palveluiden kulutuksen osalta vastaavasti kuin muissa maissa tehdään.

Uuden-Seelannin monesta muusta maasta poikkeava tapa laskea ALV-kertymiä taitaa tehdä myös ALV-tehokkuusluvuista korkeampia kuin ne olisivat vertailukelpoisella laskentatavalla. Pohdittaessa Uuden-Seelannin mallin käyttöönoton mahdollisia vaikutuksia muualla on syytä huomioida myös se, että Uusi-Seelanti on saarivaltio keskellä valtamerta, minkä takia sen verokilpailutilanne naapurimaiden kanssa on erilainen kuin monella muulla sellaisella maalla, joilla rajanaapurit ovat vieressä, ja joiden kohdalla hankintoja voidaan helpommin suunnata sinne, missä se on verotuksellisestikin edullista. Uuden-Seelannin keskeisiä vientituotteita ovat niin elintarviketuotteet ja polttoaineet kuin turismikin. Viennin osuus Uudessa-Seelannissa on nykyisin noin 30 % bruttokansantuoteesta. Suomessa viennin osuus bruttokansantuotteesta on tätäkin korkeampi: viennin osuus Suomen bruttokansantuotteesta on nykyisin noin 38 prosentin luokkaa. Vienti ja siihen liittyvät toiminnot on suurelta osin vapautettu arvonlisäverotuksesta.

Vakiokantaa (15 %) alempaa arvonlisäverotusta on Uudessa-Seelannissakin

Vaikka Uudessa-Seelannissa arvonlisäverotusta kohdistetaan moneen sellaiseenkin toimintaan, joka ei Suomessa ole arvonlisäverotuksen piirissä (esim. koulutus), ei Uudessa-Seelannissakaan käytännössä sovelleta samaa ALV-kantaa ihan kaikkeen toimintaan. Maassa on käytännössä käytössä myös noin 9 prosentin alennettu ALV-kanta, jota sovelletaan hotelli- ja motellimajoitustoimintaan enintään 4 viikon vierailuilla, ja osa tuotteista ja palveluista on myös Uudessa-Seelannissa vapautettu arvonlisäverotuksesta. ALV-vapautukset liittyvät etenkin vientitoimintaan (mukaan lukien turismi), ja vientitoiminta on tosiaan maassa suhteellisen laajaa.

Arvonlisäverottomia ovat Uudessa-Seelannissa nykyisin:

  • tax-free  -ostokset kansainvälisille matkustajille
  • verkkokauppa  Uuden-Seelannin ulkopuolelle myytäessä
  • vientitavarat ja -alukset (mukaan lukien myös mm. lentokoneissa myytävät tuotteet tai vaikkapa sellaiset alukset, jotka pystyvät omalla voimallaan matkaamaan pois Uudesta-Seelannista)
  • monet vientiin liittyvät palvelut (esim. yhdyskuntasuunnitteluun ja rakennusten suunnitteluun liittyvät palvelut,  vakuutuspalvelut Uuden-Seelannin ulkopuolella tapahtuvien riskien osalta, Uuden-Seelannin ulkopuolella asuville tarjottavat palvelut (kunhan vastaanottaja on myyntihetkellä Uuden-Seelannin ulkopuolella), vientituotteisiin tai vientipalveluihin suoraan liittyvät palvelut, tekijänoikeudet, patentit yms. Uuden-Seelannin ulkopuolella sovellettavalta osin)
  • monet finanssisektorin palvelut
  • Uuden-Seelannin ulkopuolella sijaitsevat tuotteet, joita ei olla tuomassa Uuteen-Seelantiin
  • kotitalouksien harjoittama kuljetustoiminta
  • sellaiset tuontipalvelut, jotka fyysisesti toteutetaan Uuden-Seelannin ulkopuolella
  • jalometallikauppa, kun jalometalleja ostetaan sijoitustarkoituksessa
  • kilpailunrajoituksista maksettavat korvaukset
  • toiminnassa olevan yrityksen myynti
  • vientituotteiden valmistukseen käytettävien välineiden myynti
  • viennin mahdollistamiseksi tarvittavat tavarat ja palvelut (esim. huolto- ja korjaustoiminta)
  • vientiin liittyvä kuljetustoiminta Uudessa-Seelannissa
  • kaikki Uudesta-Seelannista tuleva tai sieltä lähtevä matkustajaliikenne sekä ihmisten lennättäminen Uudessa-Seelannissa
  • maakaupat tietyiltä osin (jos maata ja sillä mahdollisesti sijaitsevia rakennuksia aiotaan hyödyntää verotettavassa toiminnassa, eikä kyse ole omistajan omaan asuinkäyttöön tarkoitetusta paikasta)

Lisäksi arvonlisäverotonta on

  • vähäinen tuonti (silloin kun arvonlisäverojen määrä ei ylittäisi 60 Uuden-Seelannin dollaria (vastaa noin 38 euroa), tuonti on verovapaata, mikä on kannustanut uusiseelantilaisia tekemään pienet verkkokauppatilauksensa ulkomailta ja mitoittamaan verkkokauppatilauksiaan niin, että verotusraja ei ylity)

Lisäksi Uudessa-Seelannissakin liikevaihdoltaan pienet yritykset saavat mahdollisesti maksamansa arvonlisäverot takaisin tai sitten ne saavat myydä tuotteitaan arvonlisäveroitta, voiden mahdollisesti siitä huolimatta tehdä ALV-vähennykset menojensa osalta. Tämä viimeinen huomio on epävarma ja perustuu havaintoon, että Uuden-Seelannin verokertymätilastojen mukaan pienten (alle 40 000 Uuden-Seelannin dollarin liikevaihdon) yritysten maksama ALV-kertymä ei ole vain nollassa, vaan esimerkiksi vuonna 2014 verokertymä on alle 40 000 dollarin liikevaihdon yrityksillä ollut yhteensä jopa lähes puoli miljardia Uuden-Seelannin dollaria nollan alapuolella.

Lopuksi arvonlisäverotuksesta ja Suomesta

Valtion verokertymää voisi helposti kasvattaa tekemällä vaikkapa koulutuspalvelut tai julkinen terveydenhoito arvonlisäverovelvollisiksi. Sellainen toimenpide voisi tarkoittaa herkästi käytännössä tulonsiirtoa kunnilta valtiolle, sekä lisääntyvää pääomien sitoutumistarvetta myös valtion sisäisiin arvonlisäverosiirtoihin (jossain määrin se tarkoittaisi kaiketi myös tulonsiirtoa Euroopan Unionille, sillä Suomen EU-jäsenmaksu määräytyy muun muassa bruttokansantuotteen suuruuden ja arvonlisäverokertymän perusteella). Kunnat ja valtio maksavat suoraan tai välillisesti Suomessa huomattavan osan esimerkiksi juuri koulutusmenoista.

Suomi vaikuttaisi olevan nykyisin yksi eniten arvonlisäveroa suhteessa bruttokansantuotteeseen keräävistä maista. Suomea enemmän arvonlisäveroa keräsivät vuonna 2012 vain Tanska, Unkari ja Ruotsi. Vuoden 2012 jälkeen arvonlisäverotusta on Suomessa lisätty ja yleinen arvonlisäverokanta on nostettu 23 prosentista 24 prosenttiin, ruoan arvonlisävero on nostettu 13 prosentista 14 prosenttiin ja lääkkeiden sekä kulttuuripalveluiden arvonlisävero on kohonnut 9 prosentista 10 prosenttiin. Arvonlisävero tuotti vuonna 2012 yhteensä 17,6 miljardia euroa,  kun taas vuonna 2014 se tuotti jo 18,9 miljardia euroa (mikä tarkoittaa noin 7 prosentin kasvua arvonlisäverokertymässä). Samaan aikaan bruttokansantuote on noussut käyvin hinnoin laskettuna noin 2,7 prosenttia (vuonna 2014 se oli Tilastokeskuksen mukaan noin 205 miljardia euroa). Arvonlisäverokertymän osuus Suomen bruttokansantuotteesta on noussut vuonna 2014 siis korkeammalle tasolle kuin millä tasolla se oli vuonna 2012.

Vuoden 2016 alusta arvonlisäverotus on kuitenkin pienyritysten osalta  hieman kevenemässä, kun arvonlisäverotuksen liikevaihtoraja nostetaan 8500 eurosta 10  000 euroon ja alarajahuojennuksen raja nousee samalla 22 500 eurosta 30 000 euroon. Asiasta tehdyssä hallituksen esityksessä tuon arvonlisäverotusta koskevan muutoksen veikattiin alentavan verokertymää 41 miljoonalla eurolla. Hallituksen esityksen mukaan jatkossa noin 126 000 suomalaisen yrityksen arvioidaan olevan  ALV-huojennuksen piirissä.  Suomen yrittäjien mukaan Suomessa on vuonna 2013 ollut noin 283 000 yritystä (ilman maa-, metsä- ja kalatalouden yrityksiä), eli määrällisesti varsin iso osa yrityksistä on niin vähäistä liikevaihtoa tekeviä, että ne ovat ALV-huojennusten piirissä. Suomessa ALV-vähennyksiä voivat tehdä vain ne yritykset, jotka ovat arvonlisäverovelvollisia itsekin, ja arvonlisäveron alarajahuojennus  tehdään Suomessa perittyjen arvonlisäverojen lisäksi myös ALV-vähennyksiin.

Viime päivinä medioissa on puolestaan taas nostettu esiin kysymystä, tulisiko yleistä ALV-kantaa Suomessa korottaa 25 prosenttiin. Tähän keskusteluun liittyen haluaisin tuoda vielä esiin yhden sellaisen näkökulman, joka keskustelusta on toistaiseksi aika lailla puuttunut. Monissa puheenvuoroissa on väitetty arvonlisäverotuksen koskevan vain toimintaa Suomessa, ja ainakin epäsuorasti esitetty, ettei Suomen arvonlisäverotus koskisi vientiyrityksiä. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Nykyinen EU-arvonlisäverotusmaailma on melkoinen poikkeuksia täynnä oleva sääntö- ja ohjeviidakko, minkä takia sen kokonaisuuden hahmottaminen on hankalaa.

Vain silloin, jos vuosittainen vienti johonkin EU-maahan  ylittää maakohtaisen vuosimyyntirajan, arvonlisäverotus täytyy tehdä vastaanottajamaahan arvonlisäverovelvolliseksi rekisteröityen. Arvonlisäverotuksen nykyiset maakohtaiset vuosimyyntirajat ovat EU:ssa vientimaasta riippuen 35 000 tai 100 000 euroa. Pienyritysten vientitoiminta, ja monien suurempienkin yritysten vientitoiminta alle 35 000 tai 100 000 euron vuosiliikevaihdon EU-maihin, tapahtuu usein nimenomaan lähtömaan arvonlisäverotusta soveltaen. Siten Suomen arvonlisäverotusratkaisut koskevat myös monia vientiyrityksiä, ja niistä etenkin pieniä ja keskisuuria vientiyrityksiä.